— Etkö? Mutta kuinka sitten voit tietää, että hän ei ole lohduttautunut?
Allan kohautti olkapäitään.
— Sellaisen tuntee, sanoi hän.
Anna seurasi omaa ajatuksenkulkuaan. Allan olisi ehkä voinut saada Lucian, jos hän olisi kosinut. Varmasti olisikin. Hän olisi voinut voittaa hänet nyt, jos hän olisi vapaa. Hän tuli tästä ajatuksesta hyvin kalpeaksi, ja hänen silmiinsä tuli tuskainen ilme.
Levottomana hänen kasvojensa muutoksesta Allan kumartui hänen puoleensa.
Annan tuska kävi liian suureksi hänen voidakseen hillitä sitä. Hän katsoi tuskaisena Allanin kasvoihin ja kohotti lujasti yhteen puristetut kätensä häntä kohti.
— Oi Allan, Allan! vaikeroi hän.
— Mikä sinun on, rakas? kysyi Allan pelästyneenä ja otti hänen kätensä omiinsa.
— Olen teidän kummankin tiellä. Teidän kahden, joita rakastan eniten kaikista. Juuri teidän tiellänne minun täytyy olla… niin kauan kuin elän.
Se kävi yli hänen voimiensa. Hän tarttui Allaniin kuin hukkuva, ja Allan otti hänet syliinsä. Sitten hän tunsi kuinka Anna herpautui ja kävi painavaksi. Hän pyörtyi.