44.
Kun Allan piti vaimonsa tajutonta olentoa sylissään, muistui hänen mieleensä yht'äkkiä, mitä Lucia oli kerran sanonut hänelle Annasta:
"Tuo pieni tunteellinen olento tulee suremaan itsensä kuoliaaksi, jos hän huomaa menneensä naimisiin olematta rakastettu."
Hänellä oli ollut silloin toinen käsitys, nyt hän huomasi, että Lucia oli ymmärtänyt Annan olennon paremmin kuin hän.
Mutta hänellä ei ollut nyt aikaa mihinkään mietiskelyyn. Hän teki kaikkensa herättääkseen pyörtynyttä, ja onnistuttuaan siinä, oli hänen ensi huolenaan varoa häntä enemmiltä mielenliikutuksilta. Senvuoksi hän karttoi koskettamasta sitä, joka oli järkyttänyt häntä. Sensijaan hän puhui hänen kanssaan jostakin muusta, joka kyllä oli omiaan johtamaan hänen ajatuksiaan pois kaikesta surullisesta ja tekemään hänet toivehikkaaksi ja iloiseksi. Sillä hän ymmärsi, ettei Annan pyörtymiseen ollut syynä yksinomaan mielenliikutus. Annan heikkous, joka lisääntyi levottomuutta herättävässä määrässä, teki Allanin hänen suhteensa hyvin huolelliseksi, ja hän omisti hänelle kaiken joutoaikansa.
Mutta Annaa itseään ei huolettanut hänen heikkoudentilansa, hän tuli siitä päinvastoin iloiseksi, sillä hän näki siinä mahdollisuuden saada kuolla. Olihan todennäköistä ja luultavaakin, että niin tulisi käymään, arveli hän.
Tämä toive, jonka hän salasi Allanilta yhtä huolellisesti kuin Allan salasi häneltä levottomuutensa, palautti hänelle Allanin seurassa jonkun verran hänen entistä iloisuuttaan. Hän tunsi äärettömän suurta huojennusta ja kiitollisuutta siitä mahdollisuudesta, ettei hänen enää kauan tarvitse olla Allanille taakkana.
Vaikk'ei hän enää, uskonut Allanin rakkauteen, uskoi hän yhä hänen sydämensä hyvyyteen, tuon sydämen, jonka täytyi kärsiä siitä tietoisuudesta, että Anna oli onneton. Senvuoksi hän tahtoi nyt näyttää tyytyväiseltä, jopa iloiseltakin, löydettyään sen toivomansa onnellisen päämaalin, joka teki tämän hänelle mahdolliseksi. Hän ajatteli niinkin, että kun hän kerran olisi poissa, tuntuisi Allanista paremmalle voida muistella häntä valoisana.
Hän oli hyvin pahoillaan siitä, että oli päästänyt Allanin nähden tuskansa valloilleen ja hän oli hyvin halukas poistamaan sitä vaikutusta, jonka hänen mielenpurkauksensa ja tuo pyörtyminen varmaankin olivat häneen tehneet. Senvuoksi hänkin puolestaan karttoi yhtä paljon kuin Allan koskettelemasta sitä aihetta, joka silloin oli häntä niin järkyttänyt.
Hänen suhtautumistaan Allaniin johti hellä hienotunteisuus, hän otti vastaan kaikki tämän huolenpidon ja ystävyyden osoitukset, vaikka ne häntä pikemmin vaivasivat kuin ilahduttivat, koska hän ei voinut pitää niitä rakkauden, vaan ainoastaan hyvyyden ilmauksina. Mutta Allanille tämä oli hyödyllistä, ja kun hän — Anna — olisi kerran poissa, tuntuisi Allanista hyvältä muistella, että hän oli ollut hyvä Annaa kohtaan.