— En niinkuin koulutytöt ovat, niin että jutellaan kaikki toisilleen. Mutta toisin, enemmän täysikasvuisten tavoin. Ei Disa tiedä minusta paljoa enemmän nyt kuin tänne tullessani, mutta hän pitää huomattavasti enemmän minusta, ja se on pääasia.
— Niin, se on pääasia, toisti Anna ja katsoi alas ruohokkoon, niin että silmäluomet peittivät hänen silmänsä.
Mutta muutaman sekunnin kuluttua hän katsoi jälleen ylös.
— Mitkä ovat sinun kolme uutta toimintahaaraasi?
— Oikeastaan on vain yksi uusi, toiset kaksi ovat kehittyneet entisestään. Uusi on se, että autan tohtori Bentickiä menemällä kävelyretkilläni sille taholle, missä hänellä on joku potilas, josta hänen pitäisi tietää jotakin, mutta on liian laiska mennäkseen itse. Minä pistäydyn sisään, juttelen ja teen huomioitani ja kysymyksiä myös, ja menen sitten kotiin Forsin kautta ja annan raportit. Hän väittää, että minun huomiokykyni on valpas ja viisas, hänen omansa ollessa tylsynyt, ja senvuoksi minä huomaan sairaan luona käydessäni enemmän kuin mitä hän tekee, senvuoksi teen sekä sairaille että hänelle suuren palveluksen.
— Miten te tulitte ryhtyneeksi tuollaiseen yhteistyöhön? kysyi Anna huvitettuna.
— Aivan sattumalta. Tapasin hänet eräänä päivänä hänen ollessaan matkalla sairaan luo, jonka luona olin juuri ollut. Kerroin, mitä huomioita olin tehnyt ja miltä minusta tuntui. Hän piti sen viisaana ja ehdotti leikillään, että menisin hänen sijastaan joskus katsomaan hänen potilaitaan, niin että hän pääsisi siitä. Tein sen, aluksi leikilläni. Ja nyt siitä leikistä on tullut tottumus.
— Voin kuvitella, kuinka tervetullut sinä mahdat olla noihin mökkeihin!
Siihen Lucia ei vastannut. Sen sijaan hän puhui toisesta toiminnan haarasta, esitelmien pitämisestä kirkkoherran nuorisokokouksissa — kuten muissakin tilaisuuksissa.
— Se on niin hyvä, sillä tuollaisen esitelmän valmistaminen vie paljon aikaa. Kolmas toimintahaarani on shakin pelaaminen kapteenin kanssa. Olemme tulleet pelikiihkoisiksi kumpikin ja olemme niin tasaväkisiä, että saatamme hyvin kauan pelata yhtä ja samaa peliä, ja kuitenkin se lopulta jää päättämättä. Pelaamme melkein joka ilta, ja usein sattuu nyt tuo ennen kuulumaton, että lamppu palaa Borgin kirjastossa puoleen yöhön. Niin, nyt ei minun tarvitse usein pelätä pitkiä, yksinäisiä iltahetkiä.