— Pelkäätkö niitä?
— Kyllä, ajatukset tulevat yksinäisyydessä helposti ikäviksi, jos ei ole mitään tekemistä, joka haihduttaa pois, vastasi Lucia keveästi, peittääkseen sen yksinäisyyskammon tunnustuksen, joka oli sattunut häneltä pujahtamaan.
Annan miettivään katseeseen tuli jotakin tutkivaa. Hän tahtoisi oppia Lucialta kantamaan hivuttavaa surua niin, ettei se koskaan tulisi näkyviin.
Herkeämätön toiminta eri tahoilla näkyi olevan Lucian keinona. Mutta kun on liian heikko siihen, niin mitä silloin on tehtävä? Mutta kun on umpimielinen ja mietiskelyyn taipuvainen, niin ei voi paeta ajatuksia. Ainoa tapa niitä hallita on antaa niille suunta ylöspäin.
Anna nousi yht'äkkiä ylös.
— Kuuluu ajamista. Luulen isän ja äidin tulevan kotiin.
— Minkätähden nouset ylös? Etkö tohdi antaa heidän nähdä sinun makaavan.
— Tohdin kyllä. Mutta he luulisivat minua heikommaksi kuin olen. Äiti on minusta ilmankin niin huolissaan, enkä tahdo tehdä häntä suotta levottomaksi.
— Mutta sinä et saa pysytellä pystyssä enemmän kuin jaksat, varoitti
Lucia, hellästi nuristen.
Se äänensävy sattui Annan sieluun saakka, teki hänelle hyvää, mutta liikuttikin häntä, niin ettei hän osannut vastata ja hänen piti ponnistella, ettei alkaisi itkeä.