Kun Lucia oli lähtenyt pappilasta ja oli yksinään metsässä kotimatkalla, tuli hänen eloisiin kasvoihinsa peittelemätön närkästyksen ja tuskan ilme. Selvemmin kuin jos Anna olisi sen hänelle sanoin sanonut, hän tunsi, ettei hänen pieni ystävänsä ollut onnellinen. Ja hän ymmärsi myöskin, minkätähden. Tuo alttiiksiantava olento oli varmaankin huomannut menneensä naimisiin olematta rakastettu. Lilja oli taittunut.
Lucia puristi kätensä yhteen ja nyyhkytti. Annan kohtalo koski kirvelevästi häneen, ja hän tunsi epätoivoisena kykenemättömyytensä auttamaan. Eihän hän edes uskaltanut antaa Annan huomata, että hän aavisti hänen surunsa. Se vain pahentaisi sitä.
Mitäpä sanat muutoin auttaisivatkaan tällaisessa suhteessa? Eihän siinä ollut mitään erehdystä korjattavissa. Totuus tässä oli juuri katkerin.
Samalla kuin hän kärsi syvästi pienen ystävänsä kanssa, hän tunsi palavaa uteliaisuutta eikä voinut olla miettimättä kysymystä, miten Annan silmät olivat avautuneet.
47.
Valkoisessa, pitkässä yöpuvussaan seisoi Anna nojaten otsaansa ikkunapieleen ja katsellen ulos alkukesän hämyisään yöhön. Ahdistuksen pakottamana, joka tuon tuostakin viime aikoina tapasi hänet, hän oli noussut vuoteesta ja avannut ikkunan saadakseen ilmaa. Tuo vastustamaton, ruumiillinen levottomuus, joka ajoi hänet vuoteesta, ei peloittanut häntä, se oli hänelle päinvastoin tervetullut merkki siitä, että se, mitä hän toivoi, tapahtuisi pian.
Ahdistuksen lakattua hän seisoi edelleen, yön kauneuden valtaamana. Billingin pinta kuvasti yön valoisaa, keveän utuista avaruutta, ja kaikki oli liikkumattoman hiljaista niinkuin jonkin jumalan edessä.
Tuo nuori nainenkin seisoi luonnon tavoin hiljaa Jumalan edessä.
Hän ajatteli Luciaa. Mutta hänen ajatuksissaan ei ollut mitään mustasukkaisuutta. Hän ajatteli sitä, miten hän voisi käyttää aikaa, joka hänellä vielä oli jäljellä täällä maan päällä, yhdistääkseen ne, jotka hän nyt erotti. Hän tahtoisi hankkia itselleen varmuuden Lucian rakkaudesta Allaniin sitä aikaa varten, jolloin hän itse ei enää ole maan päällä. Anna tahtoi tulla vakuutetuksi siitä, mitä hän luuli mahdolliseksi, nimittäin että Lucia olisi voitettavissa, ja sen varmuuden hän tahtoi voida antaa Allanille hyvästiksi.
Mutta hänellä täytyi olla paljon tahtia ja kekseliäisyyttä saadakseen tämän vakuutuksen, sen hän käsitti, sillä Lucia piti hänestä eikä varmaankaan sallinut itselleen edes ajatuksen varjoakaan hänen oikeuksiinsa kajoamisesta. Anna käsitti, että hänen täytyi voida päästä Lucian sydämestä lukemaan jotakin, jota tämä ei tunnustanut edes itselleenkään. Että jotakin täytyy löytyä sieltä, sitä ei Anna epäillytkään. Hän ei voinut ajatella mahdolliseksi, että Allan voisi rakastaa jotakuta, tämän rakastamatta häntä. Allanin rakastama!