Hän ei jaksanut lukea kauan yhtämittaa, mutta se ei ollut tarpeenkaan. Palanen, toisinaan vain yksi lause saattoi antaa hänen ajatuksilleen siivet. Hän kohoutui niinä hetkinä Jumalan luo ja näki elämänsä pienine ja suurine tapahtumineen ylhäältä käsin. Kaikessa, pienimmässäkin, oli syvä, kätketty tarkoitus, Jumalan hyvä tarkoitus, vaikeimmassakin. Oli lohdullista voida käsittää se siten. Niin enemmän kuin lohdullista, se oli voimaa, se oli uutta elämää.
50.
Aurinko paistoi Harjun matalaan, pitkähköön ruokasaliin, sen säteet leikkivät leveillä lattialankuilla ja avoimessa, nyt kesän lämpimän aikana käyttämättömässä takassa olevissa katajissa.
Huoneen keskellä olevan tukevan pöydän ääressä istui Erik aamiaisateriallaan.
Hän soi itselleen aina hyvää aikaa ruokailuun ja osoitti kaikkea kunniaa taloudenhoitajattarensa Augustan antimille.
Istuessaan siinä yksin ja tyytyväisenä, näki hän oven avautuvan ja Annan tulevan sisään. Kun hän oli niin hento ja kapea, näytti hän pitemmältä kuin oikeastaan olikaan. Poskien heikko puna auttoi ihon kalpeaa läpikuultavuutta pääsemään vain paremmin näkyviin. Silmien ilme oli sisäänpäinkääntyneempi kuin konsanaan, ja suun ympärillä oleva raskasmielinen piirre vain syveni hänen hymyillessään.
Mutta Erik ei ajatellut sitä, hän oli tottunut siihen ja tuli nyt vain iloiseksi nähdessään hänen tulevan sisään, sillä tavallista ei ollut, että Anna jaksoi nousta ylös tälle toisellekaan aamiaiselle.
— Luulen että alat voimistua, sanoi hän rohkaisevasti.
Veljellisen vapaasti hän istui edelleen ja ojensi kätensä Annalle.
Mutta hänen katseensa oli sydämellinen ja kädenpuristuksensa lämmittävä.
— Ainakin niin, että olen voinut nousta ylös, vastasi Anna istuutuen paikalleen pöydän ääreen, tervehdittyään ensin Erikiä.