Augustasta paistoi hyväntahtoisuus nuorta rouvaa kohtaan, jota hän piti omana holhokkinaan, asetti hänen eteensä ruokaa ja kehoitti häntä syömään. Anna teki parhaansa ollakseen Augustan ja Erikin mieliksi, mutta hyvästä tahdostaan huolimatta hän ei voinut syödä paljoa. Hän päätti ateriansa paljon ennen Erikiä, vaikka olikin aloittanut tätä myöhemmin ja syönyt hyvin hitaasti. Mutta hän istui pöydän ääressä ja jutteli Erikin kanssa.
Erik puhui maanviljelyksestään ja siitä, että hän toivoi lähitulevaisuudessa voivansa ostaa Harjun.
— Sen täytyy tapahtua suurimmaksi osaksi lainan avulla, mutta luulen saavani sellaisen hyvillä ehdoilla. Työllä ja säästäväisyydellä saan sen sitten kyllä pian maksetuksi.
Hän näytti niin tyytyväiseltä ja turvalliselta, niin miehekkään tyyneltä ja voimakkaalta, hänellä ei ollut muita pyyteitä kuin ne, mitä hän itse voi täyttää.
Anna katsoi häneen melkein kateellisesti. Hän muisti sen ajan, jolloin Erik oli ollut kaikkea muuta kuin sopusointuinen ja jolloin hän oli etsinyt ja saanut Annan myötätuntoa ja osanottoa. Mutta hänellä oli ollut selvä käsitys itsestään ja hän oli ymmärtänyt panna tahdon voimansa liikkeelle muuttaakseen elämänsä sellaiseksi, että se sopi hänelle. Hän ei varmaankaan tulisi tulevaisuudessakaan tekemään mitään erehdyksiä, selvänäköinen, tyynesti ajatteleva ja lujatahtoinen kun oli. Vain silloin, kun hän oli antanut toisen päättää itsestään, hän varhaisimmassa nuoruudessaan oli joutunut väärälle uralle. Nyt, kun hän itse määräsi omasta itsestään, hän ei varmaankaan enää eksyisi. Mutta jäisikö hän aina yksikseen kohtaloaan määräämään?
— Etkö koskaan ajattele meneväsi naimisiin? kysyi Anna, tultuaan niin pitkälle äänettömissä, veljeä koskevissa mietteissään.
— Siihen on kyllä aikaa sitten kun Harju on minun.
— Eikö ole ketään, josta pidät?
— Kyllähän minulla on ajatukseni eräälle taholle, vastasi Erik viivy telien.
— Kuka se on?