Pahinta oli, pitkinä iltoina, sillä täällä mentiin aikaisin nukkumaan, mutta uni ei tullut aikaisin Lucialle. Jos se joskus tulikin, poistui se sitä aikaisemmin aamuisin. Jos hän nukkui ennen puolta yötä, heräsi hän jo neljän ajoissa, ja silloin olemassaolo painoi häntä sietämättömänä tuskana. Herääminen tuntui aina vaikealta, mutta oli pahempaa mitä aikaisemmin se tapahtui. Hän oli hankkinut itselleen suuren valokuvan Michelangelon "Sarastuksesta", naisolennosta, joka väänteleikse heräämisen tuskasta. Se antoi hänelle ymmärryksen lohtua. Se seurasi hänen mukanaan minne hän milloinkin meni ja riippui nyt hänen huoneensa seinällä.
Päästäkseen varhaisesta aamusta pitensi hän iltaa, siirsi huomispäivän läksyjen valmistuksen siihen saakka, ja kun se työ ei riittänyt, turvautui hän johonkin kirjaan. Mutta kirjan piti olla sekä helppo lukea että huvittava, muuten tulivat ajatukset, joita hän ei tahtonut ajatella, ja kiusasivat häntä. Eikä ollut aina helppoa löytää sellaista kirjaa. Hän tunsi joskus olevansa vaarassa huonontua niistä ja hän koetti olla ilman niitä, mutta ne hetket, jotka hän oli ilman ajanvietettä, kävivät vaarallisiksi, ja silloin hän taasen turvautui kirjoihin; ne olivat kuitenkin paremmat kuin mielipaha ja epätoivoiset ajatukset.
Tänä iltana Lucialle oli käynyt hyvin, sillä senjälkeen kun oli erottu yöksi ennen kl. 10 oli hän tavannut Klara-mamsellin tavattoman seurusteluhaluisena. Klara-mamselli oli tavallisesti iltauninen kuten muutkin talon asujamet, mutta tänä iltana hän oli ollut ihmeellisen virkku ja täynnä nuoruuden muistelmia. Nuo puoleksi unohtuneet soinnut, jotka hän varkain oli soittanut auringon laskiessa, olivat herättäneet kaikki vanhat muistot, ja hän oli ollut yhtä kiitollinen saadessaan puhua hukkuneesta merimiehestään kuin Lucia saadessaan kuunnella. He olivat istuneet Klara-mamsellin pienessä kammiossa kunnes kello löi 11. Vilkkaasti ja hämärtyneet silmät eloisina oli Klara-mamselli kertonut nuoruutensa suuresta surusta, ja Lucia oli kuunnellut, itsekseen ihmetellen, voisiko hänkin kerran vanhana istua noin rauhallisena ja kertoa nykyisestä kirvelevästä surustansa ikäänkuin vaalenneesta muistosta.
Sitten Klara-mamselli oli ennustanut Lucialle ja myhäilevin huulin tiedottomasti sanonut kaiken: kuningas kaukana, uskollista rakkautta, mutta jotain synkkää tiellä, kyyneleitä omassa huoneessa, kirje, valoisia, iloisia ihmisiä, tarjoilua, menestystä työssä, kiusaa, yllätyksiä y.m. Lopulla oli ollut suuri valoisa, vakava muutos.
— Jospa itse muuttuisin niin, etten enää välittäisi mistään! ajatteli Lucia, siinä seisoessaan ikkunansa ääressä ja kuunnellessaan myrskyn kohinaa.
Se olisi ainoa mahdollinen muutos — —
Hän tunsi itsensä niin toivottoman virkeäksi, vaikka kello kävi kahtatoista. Huomispäivän läksyt olivat jo valmistetut eikä hänellä ollut mitään luettavaa. Kuutamo ja Klara-mamsellin ennustus veivät hänen ajatuksensa kauas "kuninkaaseen" ja siihen pimeään, joka erotti heidät. Hän koetti pakottaa itseään ajattelemaan sen sijasta oppilaitaan. Niitä oli monta ja ne olivat vielä verraten uusia hänelle, ja niiden pitäisi muodostaa kylläkin mielenkiintoinen työala.
Irene Clareuksen, joka oli kahdeksantoista vuotias, ja Brita Sanderin kanssa Lucia luki kieliä. Anna Sanderin ja Gerda Clareuksen kanssa hän luki kahdeksannen luokan kurssia. Ebba Clareuksen ja Bergshamran Jenningin tyttöjen kanssa hän luki neljännen luokan kurssia. Sitäpaitsi hän soitti niiden kaikkien kanssa. Niin että kyllä hänellä oli paljon tekemistä.
— Pelkään meidän rasittavan liiaksi neiti Vildeä, oli rouva Clareus sanonut juuri ennen Tukholman-matkaansa, jolle hän ei ollut tahtonut lähteä ennenkuin oli nähnyt, minkälainen uusi kotiopettajatar oli.
— Työ on vain lepoa minulle, oli Lucia vastannut reippaalla tavallaan ja terveine hymyineen, mistä ei suinkaan saattanut aavistaa hänen kantavan salattua surua.