— Mitä sinulla on mielessä? kysyi Lucia.
Anna ei vastannut, käänsi vain päätään niin että Lucia saattoi nähdä vain hänen profiilinsa.
— Anna, ethän mahtane olla huolissasi?
— Mistä?
— Siitä, mikä on odotettavissa.
— En, en yhtään.
— Mitä sinä sitten kannat itseksesi etkä puhu kenenkään kanssa? kysyi
Lucia rakastetun ystävän rohkealla, tunkeilevalla hellyydellä.
Anna käänsi päätään ja katsoi suoraan Lucian kasvoihin. Hän ei juuri hymyillyt, mutta hänen silmänsä loistivat.
— Saman kysymyksen minä voisin tehdä sinulle. Lucia punastui tuota odottamatonta vastausta, ja muutaman sekunnin ajan he katsoivat toisiinsa niin että sielu paljastui sielulle.
— Tiedätkö jotakin minusta? kysyi Lucia hillitysti, henkeään pidättäen.