— Tiedän.
— Kuinka tiedät?
— Allan on kertonut minulle.
— Minkätähden?
— Hän luuli, ettei sinulla olisi mitään sitä vastaan. Hän teki sen siitä syystä, että ymmärtäisin erään asian.
— Minkä?
— Sen, minkätähden hän ei voinut saada sinua. Anna puhui niin hiljaa ja kiihkotta, ikään kuin asia ei olisi kuulunut hänelle, mutta Lucia ei antanut pettää itseään. Hän kalpeni eikä löytänyt sanaakaan sanottavaksi ja saattoi vain vavista tuon alttiin ja herkän sydämen kärsimyksen tähden, jonka hän oli edeltäkäsin nähnyt, mutta jota hän ei ollut voinut estää. Se oli siis tullut! Oliko mitään mahdollisuutta sen korjaamiseen?
Niin hän kysyi itseltään ja hyväili erikoisen hellästi noita polvellaan olevia ylöspäinkäännettyjä, hienoja kasvoja.
Ja Anna salli sen tapahtua. Hän otti Lucian kädenkin ja vei sen hetkiseksi huulilleen ja suuteli sitä.
He ymmärsivät tänä hetkenä toisensa niin täydellisesti, että sanat olisivat vain sekoittaneet sitä. Senvuoksi he olivat kumpikin kauan aikaa vaiti.