53.
"Ma myös en ilman ristiän' kans' olla saa, vaan kantaa ma kaikki tahdon mielellän', mink' isä armias antaa. Ja lujana mä taistelen uskossa ristin tiellä, ett' elon saisin siellä."
Hyvin hiljaa Anna lauloi itsekseen istuessaan vanhan pianon ääressä huoneessaan.
Hän luuli olevansa yksin kotona, sillä hetkistä aikaisemmin hän oli nähnyt Erikin ja Allanin menevän yhdessä pois. Hän ei tiennyt, että Allan oli pian kääntynyt takaisia ja seisoi nyt puoliavoimessa ovessa hänen takanaan ja kuuli hänen hiljaisen laulunsa.
Hän erotti sanat ja huomasi Annan äänessä sydämellisen kaihon salaperäisyyden.
Annan laihtunut valkopukuinen olento näytti Allanista vaaleassa päivänhämyssä melkein epätodelta. Hän tunsi pistoksen sydämessään. Hän ei pitänyt siitä, että Anna näytti noin haihtuvalta, ja että hän lauloi noin.
Allan kosketti lukkoa herättääkseen Annan huomiota, ja tämän kääntyessä
Allan meni hänen luokseen.
— Mistä rististä sinä laulat?
— Meillä on kai jokaisella omamme, vastasi Anna vältellen.
— Sitä en juuri tiedä, vastasi Allan huolettomasti, ikäänkuin hän puolestaan ei tietäisi siitä mitään.