— Joutavia! On monta rakkauden lajia. Sinä teet itsellesi ristin muutamasta oljen korresta! Tottahan tiedät, että pidän sinusta. Olen pitänyt sinusta siitä asti kun et ollut tuota korkeampi.
Hän mittasi kädellään kyynärän verran lattiasta. Ja sitten hän nauroi — pientä hurmaavaa nauruaan.
— Mutta häijy saatoin olla sinulle jo silloin. Muistatko, kun toisinaan huvittelin itseäni nostamalla sinut korkealle kivelle, josta et itse voinut päästä alas? Jos tein joskus samaa muille tytöille, suuttuivat he kuin kissat ja raapivat ja sähisivät, kun viimein vapautin heidät. Mutta sinä itkit ja rukoilit niin hellyttävästi, etten koskaan voinut kiusata sinua kauan. Ja kun nostin sinut alas, painoit sinä käsivartesi niin kiitollisesti ja kovasti minun kaulani ympäri, ajattelit vain, että minä vapautin sinut, ja unohdit aivan, että minähän olin vanginnut sinut.
Anna hymyili lapsuudenmuistoille, joita Allan kertoi. Heidän suhteellaan oli ainakin syvät juuret, vaikkapa olikin käynyt toisin kuin hän oli uneksinut.
— Sinä et juuri ole sellainen nainen, joka herätät miehessä suurta intohimoa, mutta sinä herätät hellyyttä, ja kukapa ties, eikö se ajan pitkään ole suuremmanarvoista.
— Lucia on sitä lajia, joka herättää tuota suurta intohimoa, sanoi Anna tyynen intohimottomasti, mikä herätti Allanin ihmettelyä ja nostatti hänessä välitöntä kunnioitusta.
— Sellaisten ei pitäisi saada kulkea irrallaan, sanoi hän huolimattomasti. Mutta tule nyt! Ulkona on aivan liian kaunista ollaksesi nyt sisällä istumassa a laulaaksesi rististä. Tule ulos ja kävele hetkinen vajonneen epäjumala-parkasi kanssa!
Niin Allan veti leikin naamion sen yli, mitä Annan sydän kätki vakavuutta ja tunnetta.
54.
Ei Lucian olennossa enempää kuin hänen ulkonäössäänkään ollut mitään yksitoikkoisuutta. Hän saattoi olla loistava ja hurmaava; hän saattoi myös olla kuin sileäkarvainen kissa. Hänellä oli kauniit päivänsä, jolloin hän vastustamattomasti veti puoleensa kaikkien katseet, mutta hänellä saattoi myös olla rumat päivänsä, jolloin ihmetellen täytyi kysyä itseltään, mikä hänessä hurmasi, kun hänen kasvoissaan ei oikeastaan ollut yhtä ainoaa kaunista piirrettä.