— Sanoitko todellakin niin?
— Eikö se sitten ole niin?
Tuo pikku sävelmä, jota Anna soitteli, kaikui hiljaisena huoneessa, valmiina joka hetki katkeamaan.
— Toivoisin olevan niin! sanoi Anna hiljaa.
— Ettei minulla olisi mitään valtaa sinuun? kysyi Allan hämmästyneenä.
— Niin, vastasi Anna niellen hermostuneesti. Hän oli lakannut soittamasta, ja tuo laihtunut pieni käsi lepäsi voimatonna hänen polvellaan.
— Vahingoitanko minä sitten sinua jotenkin? Hänen kysymyksensä liikutti Annaa. Hän katsahti nopeasti Allaniin.
— Oi et, et sinä! Se on vain minun oma liioiteltu rakkauteni. Ollessani kaikkein onnellisin, tuntui minusta toisinaan, etten tarvinnut edes Jumalaakaan. Mutta tuntea ihmistä kohtaan niin paljon, se on epäjumaloimista. Senvuoksi ymmärrän, että minun piti kadottaa sinut.
— Et sinä ole minua kadottanut, sinähän omistat minut!
— Sinut, niin, mutta — en rakkauttasi.