Anna tuli mielellään. Hän katseli ympärilleen Lucian huoneessa ja hymyili, kuten hymyillään lapsellisuuksille.
— Muistan, minkälaisella hartaudella ennen astuin tähän huoneeseen! sanoi hän.
— On hyvä, että olet nyt lakannut minua jumaloimasta, sanoi Lucia järjestellen sohvan pieluksia.
— Pidän sinusta oikeastaan enemmän nyt, kun olen lakannut sinua jumaloimasta, sanoi Anna ojentautuen kiitollisena pielustan väliin.
— Pidätkö tosiaankin hyvin paljon minusta? kysyi Lucia, ikäänkuin se yht'äkkiä olisi ollut hänestä hyvin kummallista.
— Pidän, pidän paljon!
— Mutta minkätähden oikeastaan?
— Sitä en tiedä, tiedän vain, että pidän sinusta.
— Tunteen laita on merkillinen, sanoi Lucia. Toisinaan ei voi ymmärtää, miksi ei voi pitää tästä tai tuosta, vaikka siihen olisi monta syytä. Ja sitten voi olla joku toinen, josta ei voi olla pitämättä, vaikka siihen ei ole mitään syytä.
— Olisi hyvä, jos voisi joskus tuntea vähemmän, sanoi Anna väsyneesti.