— Luuleeko maisteri, että kirkkoherra tahtoisi antaa minun pitää teidän sijastanne esitelmän nuorisokokouksessa torstaina? kysyi Lucia seuraavana aamuna aamiaista syötäessä.
Unolla, jolla oli paha tapa ottaa liian suuria suupaloja, oli suu niin täynnä silliä ja perunaa, että hänen täytyi työskennellä hetkinen, ennenkuin saattoi vastata, mutta hänen silmänsä välkähtivät.
— Ehdottakaa sitä hänelle, niin saamme nähdä mitä hän vastaa, sanoi hän sitten ja naurahti, huvitettuna jostakin omasta ajatuksestaan.
Luciaa hämmästytti hänen tapansa, hän oli luullut että hänen ehdotuksensa otettaisiin vastaan kättentaputuksin.
— Tarkoitatteko etten kelpaisi puhumaan muutamille maalaisnuorukaisille? Olkaa hyvä ja muistakaa, että olen suorittanut ylioppilastutkinnon, enkä ole opintojeni puolesta niin kovin jälellä itse teistäkään, sanoi hän vilkkaaseen tapaansa ja äänessä tuo raikas sointu, joka levitti hyvää tuulta hänen ympärilleen.
Uno hymyili, ja hänen silmänsä loistivat kiusoittavasti.
— Teissä on pieni vika, jota ei koko maailman oppineisuus saa poistetuksi, sanoi hän.
Lucia ei saanut selvää siitä mitä Uno tarkoitti.
— Ettekö älyä? "Nainen vaietkoon seurakunnassa" on kirjoitettu, sanoi
Uno ja tarkasti huvitettuna tämän selvityksen vaikutusta.
— Ah! sanoi Lucia ensin hämillään, melkein suuttuneesti, mutta sitten hän purskahti sydämelliseen nauruun. Te tarkoitatte, että kirkkoherra antaisi minulle sen vastauksen?