— Ettekö ole omasta mielestänne? Olenko tavallista rumempi?
— Paljon rumempi. Se on niin harkittua, että teidän on täytynyt tehdä tahallanne niin. Ihmettelen, minkätähden?
Hän katsoi miettivänä Luciaa. Lucia nauroi, suuttuneena siitä, ettei voinut olla tuntematta olevansa hämillään.
— Ettekö ymmärrä, että tehdessänne itsenne minun tähteni rumaksi mairittelette minua enemmän kuin jos tekisitte itsenne sieväksi? kysyi Allan.
Hänen vilkkaissa silmissään välkehti pilaa ja hehkua.
— Miten itserakkaasti ajattelettekaan! Minkätähden laittaisin itseni rumaksi tai sieväksi teitä varten? virkkoi Lucia ylpeästi.
Allan kumartui pikaisesti ja katsoi Luciaa kasvoihin.
— Te pelkäätte tuota valtaa, jonka väärinkäyttämisestä kerran minua varoititte ja jonka tunnette niin hyvin senvuoksi, että teillä itsellänne on sama valta? Mutta ellette tahdo tehdä miestä hulluksi, niin elkää koskaan enää tehkö itseänne rumaksi häntä parantaaksenne! Olkaa kohtuullisen — hän haki sanaa — olkaa kohtuullisen hurmaavan tavaton!
Lucia hämmästyi hänen häikäilemättömyyttään, ja hän oli niin suuttunut ja järkytetty, että voi tuskin puhua.
— Eikö teillä ole mitään tunnetta Annaa kohtaan? sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi vihasta ja suuttumuksesta.