Tohtorin jäykät piirteet sulivat omituiseen hymyyn.
— Ja kuitenkin on kuolema armeliainta tässä elämässä, sanoi hän.
— Kuinka setä voi niin sanoa?
— Ajattelehan! Ajattele kaikkea sellaista kuin sairaus, hätä, suru, kaikki epäkohdat, erehdykset, väärinymmärrykset, kaikki synti ja kurjuus, mutta ei mitään kuolemaa, joka tekee niistä lopun. Silloin ei meidän totisesti tarvitsisi joutua mihinkään syvyyteen joutuaksemme helvettiin, meillä olisi se sepiselvänä jo täällä.
— Entä kaikki onnelliset olosuhteet? väitti Lucia laimeasti, sillä oikeastaan hänen täytyi myöntää tohtorin olevan oikeassa.
— Ne elämä murskaa aina ennemmin tai myöhemmin, ellei kuolema sitä tee, ja paljon kiusallisemmalla tavalla kuin kuolema, sanoi tohtori vakaumuksella, joka johtui katkerasta kokemuksesta.
Lucia ymmärsi sen. Hän ajatteli omankin elämänsä murhenäytelmää, jonka vain kuolema oli voinut lopettaa.
Heidän tiensä vei nyt läheltä järveä, jonka pienet lipattavat laineet loiskivat rantaäyrään kiville. Lucia kuunteli niiden iloista kuisketta ja katseli tuota kimaltelevaa pintaa.
Olihan kyllä tyyntä ja rauhoittavaa, kun jääpeite syysmyrskyjen rajujen puuskien jälkeen laskeutui veden yli. Mutta sekin oli jotakin kuvaamatonta, kun valkenevina kevätpäivinä jää suli, ja vapautunut vesi saattoi kuvastella taivaan sineä tai liikkua ja tuoda riemuavaa ääntä tuuleen.
Kuolema ja eloon-elpyminen — luonnon alinomainen kiertokulku, eikö se viitannut korkeampaan todellisuuteen, jonka kuva se oli?