— Jos kaikki loppuisi kuolemassa, olisiko se silloin armelias? sanoi
Lucia, lausuen julki äänettömän ajatuskulkunsa tuloksen.
— Ainakin tämä mainen elämä loppuu siltä, joka kuolee. Niin paljon tiedämme, vaikka emme tiedäkään enempää. Ja se on monelle kylliksi, etenkin kun elämä tulee tuskien tieksi.
— Mutta se ei ole kylliksi kaikille, sanoi Lucia miettivästi.
He olivat nyt tulleet Borgin tienhaaraan, ja tohtori jätti hyvästi
Lucialle mennäkseen eteenpäin.
He puristivat toistensa käsiä ja katsoivat keskinäisen ymmärtämyksen tuntein toisiinsa. Lähellä oleva aika näkisi heidät saman kuolinvuoteen ääressä, ja molemmat ajattelivat pelokkaan ihmettelevinä niitä kokemuksia, joihin hän, joka oli kuoleva, oli heidät poismenollaan johtava.
59.
Kierrekaihdin oli päivin ja öin puoleksi alasvedettynä siinä huoneessa, missä Anna kärsi viimeistä kärsimystään. Hän oli sairas monella tavalla. Toista toisensa jälkeen oli ilmennyt. Spesialisteja oli kutsuttu ja he olivat tehneet parhaansa; nyt ei heistä kukaan voinut tehdä enempää. Kaikilla, jotka häntä rakastivat, oli nyt ainoana tehtävänä hoidollaan vaalia häntä ja alistua siihen tosiasiaan, että hän lähti heidän luotaan.
Pappilassa oli alinomaista edes- ja takaisinkulkua. Kaikki kävelivät hiljaa ja puhuivat hillitysti, ja kaikkien kasvot, yksiä lukuunottamatta, olivat surulliset ja vakavat. Ainoat kasvot, jotka hymyilivät ja nauroivat, olivat pikku Sifin. Hänen iloisuutensa ja tietämättömyytensä siitä, mitä hän menetti, oli useammalle kuin yhdelle se pisara, joka saattoi heidän pidätetyn liikutuksensa käymään ylivoimaiseksi. Mutta hän sai kuitenkin olla suruhuoneessa; omalla tavallaan hän sopi sinne kuin tuore kukka haudalle.
Erik, joka jonkun vuoden oli ollut naimisissa Liisa Jenningsin kanssa, tuli joka tai joka toinen päivä Harjulta pappilaan, ja hänen vaimonsa otti säännöllisesti osaa yövalvontaan.
Eräänä päivänä Erik tuli sisarensa huoneesta katseessaan samaa valoa, jota useilla sieltä tullessaan oli silmissä, miten synkiltä he sinne mennessään lienevät näyttäneetkään. Erik meni isänsä huoneeseen ja tapasi tämän — harvinaista kyllä — toimetonna työtuolissaan. Mutta se ei kummastuttanut Erikiä. Kaikki oli pysähdyksissä ja odottavana, yksinpä tuo toimelias mieskin pani, ikäänkuin juhlan edellä, työnsä syrjään kuoleman lähestymistä odotettaessa.