— Niin, niin hän teki. Mutta kun seisoo aivan yksin Jumalan edessä — kuolemassa, ellei ennen silloin unohtaa koko maailman synnit… ja tuntee vain omansa. Silloin hän on kuollut sen puolesta. Niin se on, Allan. Niin käy meidän kaikkien, yhden ja toisen. Etkö ymmärrä?
— En voi sanoa ymmärtäväni, vastasi Allan rehellisesti, mutta uskon sinua.
— Niin, usko! Et voi koskaan uskoa hänestä liikaa. Hän vapahtaa täydellisesti.
Allan näki, miten Anna lepäsi siinä varmuudessa, hän näki, kuinka se oli hänen elämänsä kuolemassa. Ulkona valkeni yhä enemmän.
— Tuleeko sinulle liian viileä? Suljenko ikkunan?
— Ei, ei. On niin ihanaa.
Yht'äkkiä muuttui kaikki väri ulkona. Itse auringon nousua ei näkynyt ikkunasta, mutta näkyi, että oli tullut auringonpaistetta avaruuteen. Yksinpä Annan kalpeille kasvoillekin laskeusi heikkoa värihohdetta, mutta se tuli yksinomaan ulkoapäin.
— Allan, rakkahin!
Allan kumartui lähemmä kuullakseen paremmin tuon heikon äänen ja siten, että Anna myöskin voisi nähdä hänen kasvonsa.
— Olisin tahtonut tehdä sinut niin onnelliseksi… aloitti hän.