Haudalla oli seppeleitä ja kukkia. Allan otti yhden seppeleen.
— Tule! hän sanoi Lucialle.
Tämä katsoi hämmästyneenä Allaniin.
— On eräs piilossa oleva kivi, jolle pitää viedä seppele tänään, sanoi hän.
Ja seppele käsivarrella hän vei Lucian muistolehtoon.
Se oli Lucialle täydellinen yllätys. Hän ei ollut koskaan ollut siellä eikä tiennyt siitä mitään.
Allan selitti sen salaisuuden. Ja hän selitti Lucialle jokaisen Annan alueella olevan kiven merkityksen.
— Tämän hän pystytti lemmikkikoiransa muistoksi, tämän parannuttuaan tulirokosta, tämän kasteenliittonsa uudistamisen muistoksi. Tämän pystytimme yhdessä kihlauksemme johdosta. Senjälkeen hän ei ole pystyttänyt mitään.
Allan pani seppeleen kihlauskivelle. Hänen äänensävyssään oli jotakin kuvaamatonta, joka koski Luciaa sydämeen saakka, sillä se toi esiin Annassa olleen liikuttavan.
— Muistan, miten innokas hän oli pystyttäessämme muistokiveä, jatkoi Allan samalla äänellä. Mutta yht'äkkiä hän pelästyi. Hänen mielestään se oli hautakiven kaltainen. Mutta häntä ei säikähdyttänyt hänen oman kuolemansa mahdollisuus, vaan minun.