Lucia oli taistellut äärimmäisyyteen saakka liikutustaan vastaan, mutta vihdoin se kävi hänelle ylivoimaiseksi. Hän istuutui kalliolle purskahtaen itkuun. Silloin Allan vaikeni ja katsoi vain häneen niinkuin janoava juo vettä.
Yht'äkkiä Lucia katsoi ylös.
— Minkätähden Allan pakottaa minua itkemään tällä tavalla? virkkoi hän melkein närkästyneenä, sillä hän tunsi, että Allan jostakin syystä oli tarkoituksellisesti liikuttanut hänen mieltään.
— Tahdoin jonkun, joka ymmärtää — kaikki, itkemään minulle. En osaa itse itkeä, ja minuun koskee niin kipeästi, vastasi hän kalpein, jäykin huulin.
Silloin Lucia tuli uudelleen liikutetuksi, nyt Allaninkin vuoksi, ja hänen kyyneleensä alkoivat uudelleen virrata.
62.
Kaksi vuotta Annan kuoleman jälkeen Allan oleskeli taas jonkun aikaa Västanforsissa. Hän asui isänsä luona, mutta hän teki pitkiä, päivittäisiä vierailuja pappilaan, missä hänen pikku tyttönsä oli.
Hän oli lystikkään ujo näyttämään, kuinka ihastunut hän tuohon pienokaiseen oli ja kuinka tämän vilkas ja viaton juttelu huvitti häntä. Hän tapasi itsensä hakemasta syitä pappilassa-käynneilleen ja erittäin hän selitteli niitä isälleen, ikäänkuin ne eivät ollenkaan olisi koskeneet lasta. Kun hän eräänä päivänä Lucian läsnäollessa teki niin, huomasi hän tämän silmissä välähdyksen, joka merkillisellä tavalla satutti ja liikutti häntä.
Hän asetti niin, että sai myöhemmin olla Lucian kanssa hetkisen kahden kesken.
— Minkätähden Lucia näytti niin ilkamoivalta, kun sanoin paterille, että tunnen velvollisuudekseni mennä pappilaan virkistyttämään mamma Sanderia? kysyi hän vaativasti.