— Olen työssäni kaiken päivää. Hänet pitäisi jättää enimmäkseen palvelustytön haltuun.
— Ota hyvä emännöitsijä, ehdotti Lucia laimeasti.
Allan virnisti.
— Varjelkoon minua sellaisesta mielettömyydestä!
Ei, vaimo olisi ainoa.
— No, mene sitten uusiin naimisiin! sanoi Lucia väkinäisen keveällä ja ystävällisellä äänellä, sillä hän rupesi aavistamaan, mihinpäin asia kallistui, ja hänen sydämensä sykki ankarasti.
— On olemassa vain yksi ainoa, jonka tahtoisin. Mutta en tiedä, tahtooko hän.
Lucia oli vaiti.
— Minulla on nykyään harmaan harmaata, jatkoi Allan. Eikä kukaan sovi harmaaseen mielialaan huonommin kuin minä. Suistun kiskoilta, jos minun pitää samalla tapaa jatkaa. Eihän olisi väliä, jos olisin yksin, mutta minä olen edesvastuussa Sifistä. Minun täytyy pitää huolta siitä, ettei hän ajan pitkään saa isästään häpeää, ja sitä vaaraa vastaan hän itse olisi paras suoja, hän ja tuo toinen, joka on ainoa.
Lucia oli yhä vaiti. Allan pysähtyi ja seisoi suorana hänen edessään.