Hän ajatteli itseään ja niitä muutoksia, jotka hän oli täällä Västanforsissa kokenut. Tuo kerran niin raateleva suru ei enää raadellut. Levoton mieli oli saanut rauhan ja vakiintunut, ja hän katsoi nyt eteenpäin kaksinkertaista tehtäväänsä kohti, jonka hän oli ottanut uskollisesti täyttääkseen, johon hän oli vihkiytynyt — Allania ja Sifiä.
Hän katsoi kaukonäköisin katsein Forsiin, tohtorintaloon päin. Nukkuikohan hän nyt, hänen miehensä, vai lepäsikö valveilla ja ajatteli häntä, joka tänään oli vannonut hänelle uskollisuutta? Tuntui hyvältä ja turvalliselta, että se oli nyt tehty, hän ei katunut sitä. Hän ajatteli siunausta, joka oli luettu heille kummallekin.
Sitten hän käänsi kaukonäköisen katseensa sinnepäin, missä pappila oli tähtiä kimaltelevan järvensä äärellä. Siellä makasi nyt päivänpaisteinen, kiharainen lapsi viimeistä yötään isovanhempien luona. Aamulla tuo pienokainen tulisi seuraamaan häntä hänen lapsenaan, hänen kasvatettavakseen. Lucia tunsi edesvastuun. Hän päätti noudattaa sitä periaatetta, että kaikessa, mikä koski pienokaista, hän pitää lapsen äitiä ajatuksissansa. Annan hengessä, Annan suuntaan olisi lapsi kasvava.
Lucia käänsi katseensa ylös tähtiin, jotka tänä syysyönä säteilivät kirkkaina Västanforsin yllä. Hän tuli silloin ajatelleeksi noita monia asuntoja Isän kodissa.
Oliko Anna Bentick nyt yhdessä niistä? Voiko hän siellä yhä rukoilla maan päällä olevien rakkaittensa puolesta, että nekin ehtisivät perille? Sillä päästä sinne ja saada muita mukaansa, on kuitenkin elämän päämäärä ja tarkoitus, sen Lucia tunsi olentonsa syvyydessä tänä suurena, hiljaisena hetkenä. Sitä elämänkäsitystä hänellä ei ollut ollut Västanforsiin tullessaan, se oli vasituinen hedelmä siitä, mitä hän menneinä vuosina oli oppinut, nähnyt ja kokenut, se tuntui ikäänkuin tähtikirkkaudelta hänen sisimmässään. —
Ajatuksissaan hän kulki edelleen noille, nyt yönaikana hiljaisille, Västanforsin teille. Hän kulki tupien ja talojen ohi, kaikkialla hänellä oli ystäviä. Hän näki tähtien tuikkivan järvien ja suurten metsien yläpuolella, pellonsarkojen ja ketojen, työskentelevien masuunien ja pajojen, vuorien ja laaksojen yllä.
Aamulla hän jättäisi tuon kaiken ja tämän Borgin, joka oli ollut hänen kotinsa. Se oli kaihoisaa. Mutta kaihoon sekaantui onnellinen tietoisuus, joka katkaisi kaiholta kärjen: hänen ei tarvinnut katkaista niitä siteitä, jotka sitoivat hänet Västanforsiin. Vaikka hän nyt meni pois, oli hän itse asiassa enemmän kiinni täällä nyt kuin tähän saakka. Samoinkuin nuo pesistään ulos lentäneet Västanforsin eri talojen lapset tuon tuostakin tulivat tänne vierailemaan tuntien tulevansa kotiin, niin hänkin tästälähtien tulisi tänne jälleen. Vaikka hän ei ollut syntynyt eikä kasvanut täällä, oli hänestä nyt kuitenkin tullut Västanforsin lapsi. Jo hänen rakkautensa kaikkeen ja kaikkiin täällä oli antanut hänelle jonkinlaisen lapsenoikeuden, ja nyt tänään hän sitäpaitsi oli naimisiin-menonsa kautta tullut Forsin tohtorintalon tyttäreksi ja pappilaisten lapsenlapsen äidiksi. Siis hänellä oli nyt kolminkertainen lapsenoikeus tähän rakkaaseen seutuun. Tuo ennen juureton oli nyt juurtunut.
Ajatukset tulivat ja menivät, muistot elivät ja tulevaisuus Lucian edessä oli täynnä tehtäviä. Vihdoin hän meni vuoteeseen ja nukkui, tähtien vielä tuikkiessa Västanforsin yllä.