— Sinä ja Brita olette kai keskenänne löylyyttäneet minua aika tavalla? sanoi hän hymyillen.
— Miksi niin luulet? kysyi Irene punastuen.
— Huomaan sen teistä ja teidän nykyisestä suuresta ystävällisyydestänne. Teitä hieman hävettää, että olette olleet niin pahoja? Eikö niin?
Lucian kysymyksessä ei ollut mitään kärkeä, hän silitti hyväillen Irenen punastuvaa poskea ja hymyili hyväntahtoisesti tämän hämmästykselle.
— Ensin se meidän mielestämme oli hullua, tunnusti Irene. Mutta nyt emme ymmärrä, että niin ajattelimme.
— Olen kyllä tuntenut ihmisten paheksumisen, mutta nyt tunnen myös, että se on poissa. Se ei ole ehtinyt hävittää mitään, tiedän, että minulla on kaikki ystäväni jäljellä, sanoi Lucia sydämellisesti.
He suutelivat toisiaan sydämellisesti. Ja sitten Irene meni.
Lucia istuutui ikkunan ääreen ja katsoi ulos tähtikirkkaaseen yöhön.
Hän ajatteli menneitä, Västanforsissa viettämiään vuosia, ihmisiä, joita oli oppinut siellä tuntemaan ja joista oli oppinut pitämään, ja niitä elämän kohtaloita, joiden hän oli nähnyt kehittyvän ja jotka olivat häntä itseäänkin koskettaneet. Kaikki kulki kuin elävinä kuvina hänen ohitseen.
Hänen katseensa osui viipymään nuoressa koivussa, joka eräänä myrskyisenä syysiltana hänen Västanforsissa olonsa ensi aikana oli opettanut hänelle läksyn kestäväisyydessä. Hän oli silloin nähnyt sen myrskynpuuskissa taipuvan, mutta sitten jälleen nousevan ja seisovan suorana, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän muisti, kuinka hän silloin oli ihmetellyt, voisiko ihmiselämänkin käydä myrskyssä samoin. Nyt koivu ei enää ollut nuori, mutta se oli kasvanut ja seisoi siinä vakavana. Hän oli nähnyt sen riisuvan lehtensä joka syksy ja vihannoivan uudelleen joka kevät ja niissä vaiheissa vain voimistuvan.