Lucia vain hymyili vastaukseksi, mutta tunsi itsensä vallattoman iloiseksi, kuten ihminen aina onnellisesti suoritetun kokeen jälkeen tuntee.
— Kun minä saan näytelmäni valmiiksi, olette te ensimmäinen, jolle sen luen, sillä teillä on käsitystä, kuiskasi Uno, siten antaen hänelle omasta mielestään kaikkein korkeimman kiitoksen.
Mutta nyt ei ollut aikaa enempään kuiskailemiseen, sillä kirkkoherra seisoi paikallaan pitääkseen illan hengellisen hartausesitelmän.
Kun loppuvirsi, Lucian urkusäestyksen tukemana, oli laulettu, otti hän esille Annan laulun nuotit ja vilkaisi hymyillen vaikkei juuri toivorikkaana nuoreen oppilaaseensa.
Anna pudistikin hieman torjuvasti päätään. Mutta Lucia asetti nuotit nuottipitimelle ikäänkuin hän ei heti olisi tahtonut jättää laulua, vaikka hän ei odottanutkaan mitään myöntymystä. Senvuoksi hän hämmästyi suuresti, kun Anna todellakin nousi ja tuli urkujen luo. Lucia katsoi kysyvästi noihin nuoriin silmiin ja huomasi niissä valon, joka ilmaisi hänelle, että hänen voimaansa korkeampi vaikutus oli saattanut tuon ujon tytön niin yht'äkkiä voittamaan ujoutensa.
Asia oli niin, että Anna juuri kieltäydyttyään oli kuullut sielussaan äänen, rakastetumman kuin kenenkään muun, ja se ääni oli kuiskannut:
— Häpeätkö laulaa rakkauttasi minuun näiden kaikkien kuullen? Vai etkö rakastakaan minua?
"Siis ota käten' Herra ja taluta…"
Hieman vapiseva oli ääni alussa, mutta aivan pian se varmeni ja kuului miellyttävän tuntehikkaana ja hopeankirkkaana yli äänettömän joukon. Kaikkien katseet olivat suunnatut nuoreen tyttöön, joka seisoi siinä esillä ja lauloi, ikäänkuin hän olisi ollut yksin sen kanssa, jolle hän lauloi. Ei kukaan tiennyt, että hän tunnusti rakkautensa Jumalan puhtaalle karitsalle, mutta kaikkiin se vaikutti siten selvemmin tai hämärämmin.
Sander, joka ei ollut tiennyt mitään ohjelman tästä numerosta, istui hämmästyksen lyömänä ja katsoi tytärtään ikäänkuin olisi ihmetellyt, oliko siinä todellakin hänen tyttärensä.