7.
Huhu siitä, että neiti Vilde aikoi pitää esitelmän nuorisokokouksessa, oli levinnyt, ja uteliaisuus houkutteli sinne monta sellaista, jotka muuten eivät olisi tulleet. Sali oli täpö täynnä, ja joitakuita vanhempia oli livahtanut myös sisään. Muiden muassa istui siellä naisvihaaja tohtori Bentick takimmaisella penkillä oven suussa.
— Hän istuu siellä vain toivoen saavansa kuulla teidän sekaantuvan, kuiskasi Uno Lucialle.
— Aion siinä tapauksessa tehdä hänen ruman toivomuksensa tyhjäksi, kuiskasi Lucia takaisin rohkea tuikahdus katseessaan.
Rouva Sanderkin istui siellä ja hänen täytyi, vaikka ehkä vastahakoisesti, tunnustaa itselleen, ettei Lucian puvussa eikä olennossa ollut mitään loukkaavaa. Hän tunsi itsensä nurjamieliseksi Luciaa kohtaan tietämättä miksi eikä senvuoksi ollut niin pahoillaan, kuin luuli olevansa, huomatessaan kotiopettajattaressa jotakin, joka oikeutti hänen salaisen nurjamielisyytensä häntä kohtaan.
Lyhyen alkupuheen jälkeen kirkkoherra antoi puheenvuoron Lucialle.
Hänestä tuntui jonkun verran omituiselta väistyessään syrjään naisen tieltä. Mutta Lucia alkoi, ja pian hänen vilkas, älykäs esitelmänsä oli temmannut mukaansa kirkkoherran, kuten kaikki muutkin, ja hän oli niin viehättynyt hänen loistavaan esitystapaansa ja esiintymisensä miellyttävään sulouteen, että hän kokonaan unohti kaikki ennakkoluulonsa. Hän ei enää ajatellut sitä, että Lucia oli nainen, hän ajatteli vain sitä, mitä hän sanoi, sillä niin hän puhui.
Kun hän vihdoin lopetti innostuttavaan, mukaansatempaavasti lausuttuun "Stenbockin kuriiri" nimiseen runoon, olivat kaikkien katseet kääntyneet hänen kasvoihinsa eikä kukaan salissa olevista ajatellut mitään muuta kuin kuriirin ratsastusta voitonsanomin läpi Ruotsinmaan.
Esitelmä oli erittäin onnistunut.
— Te olette löytänyt oikean tehtävänne maailmassa, kuiskasi Uno ihastuneena Lucian korvaan, tämän istuutuessa paikalleen hänen viereensä kuuntelijoiden eturiville.