— No niinpä kyllä! Sinä kyllä osaat, jos vain tahdot. Voimmehan harjoittaa jonkun laulun, niin saamme sitten nähdä, saatko rohkeutta sen laulamiseen.
— Voi ei, täti hyvä!
— Sinä saat olla laulamatta kokouksessa, jos et uskalla, lupasi Lucia. Mutta kyllä kai sinä minulle uskallat laulaa? Et suinkaan sinä minua pelkää?
Lucian äänessä oli niin herttainen, kehoittava sävy, ja toivo saada olla tuon jumaloidun opettajattaren erikoisen harrastuksen esineenä oli liian houkutteleva.
— Lupaako täti oikein varmaan, että saan olla laulamatta kokouksessa? sanoi Anna.
— En pakota sinua, saat tehdä aivan niinkuin itse haluat, lupasi
Lucia, ja Anna suostui suuresti ihastuksissaan.
Lucia valitsi pienen laulun, joka yksinkertaisessa sydämellisyydessään oli hänen mielestään ikäänkuin varta vasten Annan ääntä varten sepitetty, ja harjoituksen loputtua, kun toiset oppilaat olivat lähteneet salista, hän asetti nuottivihkon paikoilleen, heitti Annaan rohkaisevan katseen ja alkoi soittaa:
"Mun ota käten' Herra ja taluta, — — —"
Laulun yksinkertaiset sanat tuon nuoren, hopeankirkkaan, soinnukkaan äänen hartaasti laulamina vaikuttivat voimakkaasti Luciaan. Hänen teki mielensä itkeä ja ojentaa kätensä saadakseen tuntea ne niiden voimakkaiden puhtaiden käsien ympäröimiksi, joista Anna lauloi, ja jotka voisivat vetää koko hänen olentonsa pois kaikesta tuskasta korkeamman maailman kirkkaisiin päämääriin.
Mutta tunne, joka hänen nuorelle oppilaalleen oli elämää, merkitsi hänelle, jolla oli niin itsenäinen luonne, tuskin muuta kuin tunnelmaa. Ja hän tiesi sen.