Lucian vastauksen surumielisyyden hälvensi hänen äänensä raikkaus.
— Elämä antaa heille kyllä tarpeeksi vaikeaa ja raskasta ilman että sitä tarvitsee enentää. Eihän ole vahingoksi, jos heille esitetään työ niin valoisana kuin mahdollista.
— On parempi karaista heitä elämän vakavuuden varalle, sanoi kirkkoherra tarmokkaalla äänellään.
— Niin kyllä, ja senhän paraiten tekee antamalla heidän tuntea työn iloksi, sanoi Lucia.
Mutta Sander ei ollut sitä tarkoittanut, ja sen Lucia kyllä tiesi, vaikka hän näytti viattomalta, ikäänkuin olisi luullut yhtyvänsä kirkkoherran mielipiteeseen sen sijaan, että vastusti sitä.
Sanderin äänessä oli jotakin mahdikasta hänen kehittäessään edelleen ajatuksiaan kasvatuksesta. Lucian käsitys oli aivan vastakkainen, ja vastauksissaan hän ilmaisi sen, mutta sillä tavoin, ettei Sander huomannut, miten hän vastusti häntä, vaan useammin kuin kerran otti hänen vastustuksensa myöntymykseksi.
Kapteeni oli sanomattoman huvitettu, sillä hän ymmärsi paremmin kuin
Sander Lucian näköjään lapsellisissa lausunnoissa piilevän oveluuden.
Kuten tavallisesti täysin itsenäisten yksilöiden välisissä keskusteluissa tapahtuu, lopettivat nämäkin molemmat väittelynsä, kumpikin entistään lujempana omassa mielipiteessään, vaikka Sander luuli opettaneensa neiti Vildeä katsomaan asiaa hänen näkökannaltaan.
Tietysti tämä keskustelu pidettiin senjälkeen kun nuoret olivat lähteneet lukuhuoneesta. Senvuoksi Lucia suuresti hämmästyi, kun hänen tultua huoneeseensa Brita ja Irene tulivat sinne ja hän edellisen huudahduksesta ymmärsi heidän tietävän mitä oli puhuttu.
— Oi kuinka hyvin Lucia-täti vastasi isälle! virkkoi Brita kiitollisena ja ihastuksissaan. Lucian olento jäykkeni.