Erik oli vaaleatukkainen ja sinisilmäinen, säännöllisine, laihoine piirteineen. Hänen käynnissään oli jotakin talonpoikaisen sitkeää ja hän piti päätään etunojassa, ikäänkuin olisi kantanut jotain näkymätöntä iestä. Pohjoismainen raskasmielisyys oli katseessa, ja se oli sopusoinnussa ryhdin kanssa, joka ilmaisi hitaan voiman kestävyyttä.
Anna käveli kevein askelin hänen rinnallaan lainkaan tuntematta väsymystään, sillä niin iloinen hän oli päästessään ulos yksin veljensä kanssa. Joulun edelliset päivät olivat rasittavia kaikkine puuhineen ja valmistuksineen, ja Anna, joka nyt monena päivänä oli ollut touhussa aamusta iltaan, oli oikeastaan perinpohjin väsynyt. Ellei Erik olisi esittänyt hänelle kävelyä, olisi hän kaiketi käyttänyt sunnuntai-iltapäivän samalla tavoin kuin Brita, joka juuri oli ruvennut nukkumaan.
Päivällinen syötiin pappilassa sunnuntaina aikaisemmin kuin muina päivinä, ja senvuoksi aurinko oli vielä ylhäällä, vaikka oli iltapäivä.
Sisarukset kulkivat jään yli äänettöminä. Anna katsahti silloin tällöin salaa veljeensä. Eihän hän koskaan ollut iloinen, mutta hänen kotiintulostaan saakka hän oli tuntunut Annasta kerrassaan alakuloiselta, ja Anna ihmetteli huolestuneena, oliko hän pahoillaan jostakin erikoisesta, ja mitä se siinä tapauksessa mahtoi olla.
— Oletko pahoillasi jostakin? kysyi Anna vihdoin, heidän tultuaan metsään ja kävellessään kapeata kuusten välistä polkua.
Siinä he eivät voineet kulkea vieretysten. Erik astuskeli edellä Annan seuratessa jäljessä.
— Pahoillani? Se on liian vähän sanottu.
— Sano minulle, mitä se on! pyysi Anna herttaisen osaaottavalla äänensävyllä.
— Sitä ei ole helppo sanoa.
Huolimatta tuosta vähän lupaavasta vastauksesta Anna ymmärsi kyllä saavansa tietää, mikä häntä painoi. Hän aavisti veljensä pyytäneen häntä kanssaan kävelylle juuri sen vuoksi, että saisi keventää sydämensä hänelle. Mutta ei sopinut kiirehtiä häntä, sen tiesi Anna, joka tunsi hänet. Senvuoksi he kulkivat hetken aikaa ääneti.