Vihdoin he tulivat aidan luo, joka ympäröi pientä ketoa. Täällä auringonsäteet pääsivät maahan saakka ja paistoivat lumelle ja aukion vastakkaisella puolella näkyville lumenpainamille oksille.
Portti oli nostettu talveksi pois ja asetettu ladon seinustalle, mutta Erik ei mennyt portin aukosta, vaan pysähtyi aidan luo nojaten ristiin asetetut käsivartensa siihen.
Anna kapusi aidalle ja asettui niin, että voi nähdä veljen kasvoihin.
— Anna, en halua ruveta papiksi.
Lyhyesti ja käyden suoraan asiaan tunnusti hän murheensa syyn.
Anna käsitti heti, mikä onnettomuus tämä hänen vastenmielisyytensä ajateltua kutsumusta kohtaan oli, eikä hänellä ollut ollut aavistustakaan siitä; senvuoksi koski veljen tunnustus häneen syvästi. Mutta hänen tapansa ei ollut päivitellä, ja ehkäpä Erik juuri senvuoksi oli vaikeassa käännekohdassaan valinnut hänet uskotukseen.
— Miksi et?
— Minulla ei ole elävää uskoa.
— Mutta Erik!
Erikin suorien kulmakarvojen välinen poimu syveni ikäänkuin vaoksi, ja hänen katseensa apeamielisyys muuttui synkkyydeksi.