Tänä iltana hän oli kuvitellut istuvansa yhdessä Erikin kanssa jossakin nurkassa pitämässä hauskaa, sillä Erik, samoin kuin Annakin, tunsi tavallisesti olevansa seuran ulkopuolella. Mutta ihmeekseen hän huomasi Erikin paraillaan tanssimassa.
Hän ei ollut tiennyt, että Erik osasi tanssia, ja kaikkein vähimmin hän oli luullut hänen voivan tanssia ollessaan niin raskaalla mielellä kuin hän tänä uutena vuonna oli.
Anna seisoi nurkassaan katsellen häntä. Hänenkin tottumaton silmänsä huomasi selvästi, että Erik tanssi huonosti. Mutta kun hän sai nähdä vilahduksen veljen kasvoista, luki hän niistä uhmaavaa päättäväisyyttä. Vaistomaisesti Anna ymmärsi, ettei hän tänä iltana voisi odottaa veljeltään mitään seuraa yksinäiseen nurkkaansa. Tämä tanssi ja huvitteli, ikäänkuin olisi oikein päättämällä päättänyt käyttää tarjolla olevaa ajanvietettä, sen avulla päästäkseen synkkiä ajatuksiaan pakoon.
— Sinäkö siinä olet?
Anna käänsi nopeasti päätään. Siinä seisoi Allan Bentick huomio-asennossa hänen vieressään.
Allan Bentickillä oli ehdottomasti hilpeyttä herättävä ulkomuoto. Hän ei ollut pitkä, mutta suora ja notkea. Hänen japanilaisvinot silmäkulmansa tummien, vekkulisilmien yläpuolella tekivät hänet lystikkään näköiseksi. Kaunis suu ylöspäin pyrkivine suupielineen oli miehen kasvoissa melkein kuin tuhlausta, ja hieno, suora nenä olisi hyvin voinut olla tytön. Mutta hän ei kuitenkaan näyttänyt ollenkaan tyttömäiseltä, ja tiedottomasti tunsi hänestä säteilevän selväpiirteisen yksilöllisen personallisuuden voiman.
— Olenpa niinkin, sanoi Anna naurahtaen.
— Arvelin sitä kyllä, mutta en ollut oikein varma. En ole ollut kotona kahteen vuoteen, kuten tiedät, ja sinä olet tullut suureksi ja saanut pitkät hameet ja hiukset nutturalle. Etkö tahdo tanssia yhtä valssia kanssani?
— En osaa tanssia, en ole koskaan opetellut.
— Joutavia! Tule vain!