— Niin, niinhän sanassa sanotaan, myönsi Erik ilman epäilystä tai uskoa. Mutta minä puolestani tunnen itseni vain kouralliseksi maata, joka on saanut elämän. Mitään Jumalan henkeä itsessäni en tunne.
— Mutta sinussa on se joka tapauksessa, vastasi Anna ja katsoi ylpeän hellästi Erikiin.
Taas, kuten kerran ennen heidän tämänpäiväisen keskustelunsa aikana, hänen synkkyytensä lauhtui hymyn tapaiseksi ilmeeksi. Hän tunsi, että hänellä on pieni sisar, josta pitää.
— Saattaa olla liukasta jäällä, minä pidän sinusta kiinni, ettet kaadu, sanoi hän ja otti häntä kädestä.
Tulomatkalla oli ollut yhtä liukasta, mutta silloin hän ei ollut ajatellut Annan kaatumista. Annettu luottamus, joka oli vastaanotettu ymmärtämyksellä, oli lämmittänyt hänen sydäntään pientä sisarta kohtaan, ja hän tunsi tarvetta suojelevalla ja viileällä tavallaan osoittaa sitä tälle.
14.
Kokoonnuttiin miehissä jo varhain viettämään uudenvuoden aattoiltaa Borgissa. Kaikki Bergshamrasta olivat siellä, samoin pappilasta, tohtori Bentick ja hänen poikansa Allan ja koko joukko muita naapureita.
Kahdessa suuressa, kynttilöin valaistussa kuusessa riippui joukko pieniä paketteja. Oli uudenvuoden arpajaiset, joihin sekä nuoremmat että vanhemmat ottivat osaa. Hilpeys oli suuri, kun esimerkiksi kirkkoherra voitti nauharuusukkeen, Uno Clareus neulakirjan, Lucia Vilde sikaripaketin j.n.e. Arpajaisten jälkeen alkoi vaihtokauppa ja se oli melkein yhtä hupaisaa.
Sitten vähitellen vanhemmat vetäytyivät erikseen, herrat kapteenin huoneeseen, rouvat kirjastoon. Sillä nuoriso tahtoi salin omalle osalleen. Se oli suurin huone ja siellä oli piano, ja nyt alkaisi leikki ja tanssi.
Anna Sander tunsi helposti itsensä yksinäiseksi suuressa seurassa, etenkin iloisessa nuorisoparvessa. Osaksi hän oli lapsuudesta saakka kasvatettu pitämään huvia jonkinlaisena ansana, osaksi hän eli enemmän ajatusmaailmassaan kuin ulkoisessa todellisuudessa ja tunsi siinä senvuoksi itsensä helposti eksyneeksi silloin, kun se tarjosi muuta kuin työtä.