Poimu Erikin otsalla syveni uudelleen.
— Siitä ei ole helppo puhua isän kanssa.
— Mutta kuta kauemmas lykkäät sen, sitä vaikeammaksi se käy.
— Tiedän sen — mutta en kuitenkaan saata tehdä sitä.
Pelkuruudesta ei johtunut, että Erik lykkäsi keskustelun isän kanssa ja työalan keskeyttämisen. Se johtui pikemmin isiltä peritystä sitkeydestä, joka huolimatta kaikesta tahtoo itsepäisesti ja viimeiseen asti pyrkiä eteenpäin kerran alkamallaan tiellä.
Aurinko oli laskenut metsän taa, ja lumi hohti kylmän valkeana päivän hämärtyessä, kun sisarukset kääntyivät kotia kohti samaa tietä, jota olivat tulleet. Kun he metsän kautta olivat saapuneet Billingen luo ja näkivät kotinsa joulukuun hämärässä jään toisella puolen, pysähtyivät he kuin äänettömästä sopimuksesta.
— Jospa tuo olisi meidän omamme, joka menisi perintönä, eikä vain puustelli, josta meidän täytyy isän kuoltua lähteä! sanoi Erik. Kaipaan turvetta mihin kasvaa kiinni. Mieluummin perintöä, jonka minun lapseni saisivat periä jälkeeni.
— On vaarallista kasvaa kiinni maahan, huomautti Anna.
— Miksi niin? kysyi Erik hieman uhmaavasti. Maasta kotoisin ja maaksi muuttuen mies sopii parhaiten viljelemään maata.
— Emme ole pelkästään maata. Jumala puhalsi meihin oman henkensä.