Erik otti lakin päästään ja pyyhkäisi kädellään paksua, vaaleaa tukkaansa. Se oli vahvarakenteinen käsi, tarkoitettu karkeaan ja raskaaseen työhön eikä kääntelemään käsikirjan lehtiä.
— Jos isä olisi tyytynyt olemaan talonpoikana kuten isoisä, niin
meillä olisi nyt talo, ja minun tulevaisuuteni olisi ollut selvä.
Silloin ei minun olisi tarvinnut kuluttaa itseäni mietiskelyillä.
Silloin olisin voinut ottaa kaikki yksinkertaisesti.
Hän pani jälleen lakin päähänsä ja katsoi Annaan, kiehuvassa katseessa ihmeellinen sekoitus kaihoa ja masennusta.
— Voi sentään! Jospa saisi käydä auran jäljessä pellolla ja ajaa härkäparia eikä tarvitsisi ajatella mitään muuta maailmassa kuin saada vako suoraksi ja syväksi. Se olisi toista kuin takoa päähänsä kirkonkokouksien riitoja, missä toinen suunta pitää järkähtämättömänä totuutena sitä, minkä toinen tuomitsee kerettiläisyydeksi.
Hän ojensi yht'äkkiä molemmat jäntereiset käsivartensa ja oikaisi vartalonsa, ikäänkuin nostaen kuorman hartioilleen.
— Eikö koko minun olennostani näy, että minut on luotu käytännölliseen toimintaan eikä teoreettisiin viisasteluihin?
Hän seisoi siinä, tuo maanviljelyksen jälkeläinen, koko olentoineen vaatien päästä takaisin isiensä maatyöhön.
Anna ei voinut muuta kuin myöntää hänen olevan oikeassa, ja hänelle pilkahti sellainen toivo, että jos hän saisi kulkea sitä tietä, mitä hän tunsi olevansa luotu kulkemaan, voisi hän myöskin saada rauhan sen Jumalan kanssa, jota hän nyt pelkäsi.
Ei niin, että hän olisi ajatellut tätä tietoisesti, mutta hänen vaistonsa sanoi sen hänelle.
— Jospa kuitenkin puhuisit isän kanssa! Ehkäpä hän ymmärtäisi sinua paremmin kuin luulemme!