— Pahempi, toivoakseni.
Miten iloinen setä Bentick mahtaakaan olla, kun sinä olet taas kotona!
— Tietysti. Hän kiroo minun tähteni pahemmin kuin konsanaan, ja sehän kai lienee siitä paras todiste.
Anna tunsi tulevansa hämilleen ja katui ajattelematonta puhettaan. Se oli päässyt häneltä, hänen Allanin näkemisestä johtuneen oman ilonsa seurauksena, ja hän oli aivan unohtanut tohtorin poikaansa kohtaan osoittaman kummallisen käytöksen, joka tunnettiin paikkakunnalla ja jonka yleensä selitettiin johtuvan vastenmielisyydestä, minkä pojan ja tämän äidin yhdennäköisyys herätti. Äiti oli yleisen arvostelun mukaan ollut oikea noita sekä viehättämään että pettämään.
Anna ihmetteli nyt itsekseen, oliko Allan puhunut tuolla iloisen huolettomalla äänellä salatakseen isän kohtelusta johtuvaa surua. Mutta hän ei näyttänyt siltä, että olisi kantanut salaista surua. Nuo vekkulisilmät säteilivät vain veitikkamaisesti kohdatessaan Annan silmät ja ne lukivat selvään tämän ajatukset niistä.
— Elä ole huolissasi minun tähteni, sinä! Selviydyn hyvin "paterin" kanssa. Hän ei ole niin vaarallinen kuin miltä näyttää.
Ja niin he lähtivät uudelleen pyörimään. He olivat levänneet hetkisen, sillä Annaa, joka oli tottumaton tanssiin, rupesi helposti pyörryttämään. Mutta oi, kuinka se oli hauskaa! Ei hän koskaan ollut uskonut, että tanssiminen olisi niin hauskaa. Ensi kertaa elämässään hän tunsi itsensä oikein nuoreksi.
Allan näki, kuinka hän nautti, ja piti hänestä niinkuin pidetään siitä, jolle on tehnyt hyvän teon.
Nyt kun jää oli murrettu, tanssi Anna muidenkin kanssa, mutta se ei käynyt kenenkään kanssa niin hyvin kuin Allanin, ja sen Anna sanoi hänelle seuraavan tanssin kestäessä, minkä he tanssivat yhdessä.
— Silloinpa minä otan huostaani sinut loppuillaksi, selitti hän. Nimitän itseni sinun tanssimestariksesi ja otan opettaakseni sinulle minkä tanssin tahansa, jota soitetaan.