Lucia istui pianon ääressä soittamassa tanssimusiikkia. Tohtori Bentick oli tullut herrojen huoneesta ja seisoi nyt vieressä katsellen, miten sulavasti nuo näppärät kädet lensivät koskettimilla. Hän soitti verrattoman lennokkaasti ja hienosti.
— Minkätähden emme tanssi, kun meissä näkyy olevan tahti niin varmana? kysyi tohtori.
— Pitäähän jonkun soittaakin, muutoinhan tanssista ei tule mitään, vastasi Lucia häiriintymättä.
— Sitähän voi joku vanhempi tehdä, arveli tohtori.
— Enkö minä sitten kuulu niihin?
Tohtori murisi jotakin, joka yhtä hyvin saattoi merkitä myöntämistä kuin vastustusta, ja katosi, mutta palasi viiden minuutin kuluttua rouva Jenningsin kanssa.
— Tohtori tahtoo tanssia Lucian kanssa ja on pyytänyt minua soittamaan, selitti rouva Jennings viittailevin hymyin, jota Lucia ei ollut huomaavinaan.
Hän kohotti ihmeissään silmäkulmiaan ja katsoi tohtoriin.
— Enhän minä ole sanonut haluavani tanssia, sanoi hän.
— Tanssimme ehkä mieluimmin nuorten kavaljeerien kanssa kuin tällaisen minunlaiseni vanhan? sanoi tohtori ivallisesti.