"Jo vanha vuos' on loppunut
Ja uusi jälleen alkanut…"
Anna Sander seisoi pianon ympärillä olevassa ryhmässä. Hän osasi virren ulkoa ja antoi laulaessaan katseensa liukua ulos ikkunasta. Siellä ulkona lepäsi hänen rakas maansa uudenvuoden yönä, metsäisiä kumpuja järvien ja kosken ympärillä, kirkkaan kuutamon valaisemina. Ruotsi ja Ruotsin kansa, kuinka hän rakastikaan molempia! Hän ajatteli ystäviään ylt'ympärillä tuvissa ja kaikissa rakkaissa paikoissa metsän kätköissä ja järvien lahdelmissa ja pauhaavan kosken rannalla, ja kaikkia, jotka täällä sisällä nyt lauloivat hänen kanssaan. Hänen tuntehikas sydämensä sykki lämpimintä rakkautta kaikkea ja kaikkia kohtaan ja hänen nuori sielunsa kohosi rukouksessa Jumalan luo, joka oli heidän kaikkien yläpuolella ja veti hänen rakkauttaan voimakkaammin kuin mikään muu voima. Itsetiedottomasti hän vuodatti sydämensä lämmön ja hartauden lauluun, hopeankirkkaana ja kauniina kaikui hänen äänensä muiden joukossa.
Se ei ollut vahva eikä kuulunut ylinnä, mutta Allan Bentick, joka seisoi hänen vieressään, kuunteli ja katsoi häneen. Miten hän lauloikaan! Kyllä he olivat laulaneet yhdessä ennenkin, mutta hän ei muistanut koskaan ennen kuulleensa sitä ääntä. Anna oli saanut muutakin kuin hiuksensa nutturalle ja pitkät hameet niinä kahtena vuotena, jotka hän oli ollut poissa. Ei tahdottu lopettaa tähän virteen. Vanhaa vuotta kesti vielä hetkisen, se piti lopettaa laulaen ja laulaen oli uutta tervehdittävä. Niin kaikki tahtoivat.
Vaikka oli uusi vuosi, saatettiinhan kai laulaa joulu- ja adventtivirsiä, noita juhlallisia, tuttuja, jotka useimmat osasivat ulkoa, ainakin sen verran, että voivat seurata niiden mukana, joilla oli virsikirjat.
Allan Bentick lauloi kuuluvasti, mutta se ei estänyt häntä samalla kuuntelemasta Annan laulua ja ihmettelemästä mikä siinä niin viehätti.
"Ah Herrani, mun Jeesuksen…"
Allan ihmetteli, mikä salaisuus tuossa nuoressa, kirkkaassa äänessä oli. Hänhän lauloi samaa säveltä kuin Anna ja samoja sanoja, mutta hän tunsi kuitenkin, etteivät he laula läheskään samaa.
Allan lauloi säveltä, jonka hän oli oppinut, ja sanoja, jotka hän osasi ulkoa — Anna lauloi sydämensä uskoa, alttiuttaan. Sen Allan hämärästi tunsi, vaikka hän ei voinutkaan kokonaan päästä siitä selville.
Vanha vuosi siirtyi pois, ja uusi tuli sijaan kätkien itseensä niiden monien salatun tulevaisuuden, jotka nyt olivat koolla tuossa suuressa, kauniissa huoneessa ja lauloivat yhdessä samaa laulua. Kukin itsekseen oli maailma, mutta heidän kohtaloidensa langat kietoutuivat toisiinsa kiinteämmin tai höllemmin, vaikuttaen enemmän tai vähemmän toistensa elämänsuuntaan. Mutta sitä ei heistä kukaan tullut ajatelleeksi.
15.