— Unikeko! sanoi Erik Sander.
Allan Bentick avasi silmiään juuri sen verran, että näki sen, joka hänet herätti. Ne olivat vain kuin kaksi vaakasuoraa viivaa ylöspäin kaartuvien kulmakarvojen alla.
— Mitä kello on?
— Yli kymmenen, vastasi Erik ikäänkuin odottaen sen vaikuttavan.
Mutta niin ei käynytkään.
— Entä sitten?
Nuo kapeat juovat kävivät vielä kapeammiksi. Mutta Erik ravisti unista toveriaan.
— Nouse ylös pian! Me suunnittelemme potkuriretkeä.
Tuossa tuokiossa tuli Allaniin eloa. Hän nousi istumaan pirteänä ja valveilla.
— Kutka me?