— Ehkä sinä alat väsyä? kysyi Erik yht'äkkiä hieman epäluuloisin katsein.
— Ä, vastasi Allan huolettomasti ja asettausi päälleen kädet lattiaa ja jalkoterät seinää vasten huuhtoakseen aivojaan.
— Jos olen mielestäsi ikävä, niin sano vain. Silloin eroamme, intti
Erik.
Jonkinlainen sairaalloinen loukatuksitulemisen halu oli äidinperintönä hiipinyt Erikin luonteeseen ja aiheutti hänelle toisinaan nautintoa tuottavaa kiusaa.
Allan teki pyörähdyksen ja kiepsahti jaloilleen jälleen.
— Idiootti! Etkö tunne minua kylliksi ollaksesi varma, etten koskaan tee uhrausta tai ota huomioon muita kuin itseni? selvitti hän vapaasti ja suoraan.
Ei edes Erik voinut epäillä tämän vastauksen jälkeen, ja hänen täytyi hymyillä tuolle rakastettavalle egoistille, joka tunsi itsensä niin hyvin eikä vähintäkään kainostellut sitä tuttavuutta.
— Hei, kyökkimörkö! Oletko syönyt minun aamiaiseni? huusi Allan keittiöön päin, kun hän valmiiksi pukeutuneena tuli ruokailuhuoneeseen ja näki pöydän katettuna, mutta ilman ruokaa.
— Aamiainen on ollut valmiina jo kauan, vastasi "kyökkimörkö", ja näyttäytyi heti, kantaen tarjotinta höyryävine vateineen.
Hän olikin pilanimen kaltainen, suuri, karkea ja punainen, ja hänessä oli selviä merkkejä aika peloittavasta luonteesta. Mutta Allania, suosikkia kohtaan hän oli aina päiväpaisteinen. Tämän nimitykset hän aina piti ystävällisyytenä, ja sellaisiksi ne kai olivat tarkoitetutkin, sillä Allan ei tarkoittanut koskaan pahaa kellekään.