Tohtoria ei kuulunut, hän kaiketi nukkui, ja Allan söi aamiaisensa, Erikin silmäillessä paikkakunnan lehteä, joka oli tohtorin lautasen vieressä.
— Kunpa voisin ymmärtää, mistä pater on rakennettu, kun hän voi tyytyä tuollaiseen ammattikauppalehteen, saneli Allan. Siinä suhteessa hän ei ainakaan ole minuun. Jos joku suurempi sattuu hänen tielleen, niin hän varoo lukemasta sitä. Muutoin hän vetäytyy tarkkaan erilleen kaikenlaisesta lukemisesta. Ihmettelen, pelkääkö hän saastuttavansa sieluaan kaiken maailman pahuudella.
— Onko hän aina ollut sellainen?
— Ainakin niin kauan kuin minä olen tuntenut hänet. Luultavasti hän luki silloin kun hän suoritti tutkintoja, mutta minä en vielä ollut mukana siihen aikaan. Kuulehan, tulevatko sisaresi mukaan potkuriretkelle?
— Brita ainakin. En tiedä, mitä Anna tekee.
— Hänen täytyy tulla mukaan, selitti Allan.
— Miksi niin?
— Siksi, että minä tahdon. Minulla on toisinaan omat päähänpistoni, kuten olet ehkä huomannut. Ja nyt olen ottanut tehtäväkseni virkistää häntä hiukan joululomalla. Hän on niin herttainen, kun hän tulee iloiseksi, niin että hänen pitäisi aina olla sellainen. Tuleeko se tyylikäs pikku Vilde mukaan?
— Milloinkahan sinä opitkaan puhumaan kunnioittavasti naisista?
— En koskaan, riitaveljeni. Tuleeko hän mukaan?