Vaikka Anna ei ollut tuntenut itseään tanssista vähintäkään tahraantuneeksi, täytyi hänen myöntää tulleensa hajamieliseksi. Mutta samoin hänelle voi käydä kaiken suhteen, mikä oli hauskaa, ja senvuoksihan tämä potkukelkkamatka oli yhtä hyvin kiusaus kuin tanssi oli ollut. Se oli varsinainen syy hänen kotiin-jäämiseensä, vaikka hän ei ollut sitä sanonut, vaan oli syyttänyt "viikkoa" ja työn paljoutta.
Mutta hän ei tuntenut mitään tyydytystä uhristaan. Häntä oikein kirveli ikävä, kun ei saanut olla toisten kanssa ulkona metsässä, ja hän ihmetteli, oliko huvitus tosiaankin niin väärää kuin hän oli uskotellut.
Yht'äkkiä Allan seisoi salissa kuin raikas tuuli, eikä Annalla itsellään ollut aavistustakaan siitä, miten säteileviksi hänen äskeiset vakavat pikku kasvonsa kävivät Allanin odottamattoman ilmestyksen nähdessään. Mutta Allan näki sen.
— Lakonrikkuri! torui hän. Ollappa itsepäinen ja istua sisällä työssä, kun me kaikki muut olemme lakossa! Ellei se ole valitettavinta solidarisuuden ja toveruuden puutetta, niin ihmettelen mitä se on!
Anna nauroi sekä hämillään että huvitettuna tästä läksytyksestä eikä tiennyt miten suhtautua siihen.
— Mitä pahaa hän on tehnyt? kysyi rouva Sander laskien työnsä helmaansa.
— Hän on olevinaan, selitti Allan kääntyen rouva Sanderin puoleen ikäänkuin saadakseen kannatusta. Hän on ylhäinen ja vetäytyy pois meistä toisista, ja siitä me tietysti loukkaannumme.
— Miksi niin teet? kysyi rouva Sander tyttäreltään.
— Hän hulluttelee vain, äiti.
— En suinkaan, selitti Allan. Olen tosissani ja olen tullut noutamaan sinua. Eikö hän saa tulla mukaamme, täti?