— Tietysti minun puolestani. Minä en ole estänyt häntä.
Allan kääntyi nyt Annan puoleen.
— Potkukelkka seisoo paleltumassa tuolla ulkona. On julmaa antaa sen odottaa kauemmin. Kiirehdi nyt ja tule!
— Minulla on talousviikko, ja sitten on työtä niin paljon odottamassa, esteli Anna, joka, niin mielellään kuin hän olisikin mennyt mukaan, arveli täytyvänsä vastustella.
— Onko niin hullusti, ettei sitä voi lykätä vielä päiväksi?
Allan seisoi sotilaallisen suorana Annan edessä selvästi päättäen viedä hänet mukaansa. Anna tiesi, että sanoipa hän minkä syyn tahansa, kumoaisi Allan sen. Äitikin oli asettunut hänen puolelleen. Todellista syytään ei hän mitenkään voinut sanoa, ja se kadotti muuten voimansakin Allanin mukaansatempaavan personallisuuden rinnalla. Ja olihan niin äärettömän herttaisesti ja kiltisti tehty tulla hakemaan häntä ja olla niin hellittämätön. Hänen vastustuksensa suli sen edessä, ja hänen sydämensä riemuitsi.
— Miksi epäröit? Tahdotko tehdä itsesi erikoiseksi? kysyi hänen äitinsä.
— Hyvä, hyvä! täti, ja Allan paukutti käsiään.
— Enhän toki! vastasi Anna punastuen ja nousi kiireesti. Tulen mukaan.
Ja hän meni valmistamaan itseään. Se kävi nopeasti, sillä Allanhan odotti, eikä Annan tapa ollut antaa odottaa itseään.