Nyt, kun se oli päätetty, oli hän riemuisan onnellinen, eniten senkin vuoksi, kun hän ei itse ollut muuttanut päätöstään, vaan hänet melkein pakotettiin siihen. Hän näki siinä Jumalan sormen. Hänellä ei ollut siis mitään sitä vastaan, että Annalla sai olla oikein hirveän hauskaa kokonaisen päivän! Se varmuus lisäsi hänen iloaan, tekipä sen mahdolliseksi, sillä ilman tätä varmuutta hän ei olisi voinut nauttia huvituksesta.
Allan seisoi potkukelkan takana, valmiina lähtöön, kun Anna tuli ulos ja istuutui kelkkaan.
— Sinä jouduit pian valmiiksi, neitsyt Valkolilja, sanoi Allan.
— Minähän olen harmaa kiireestä kantapäähän, oikaisi Anna.
— Niin päältäpäin, vastasi Allan.
Hän potki voimakkaasti, ja matka joutui, sillä hän oli saanut mainion potkurin. Hän lähetti säälivän ajatuksen talonpojalle ja nauroi kuvitellessaan miten nololta siitä raukasta oli mahtanut tuntua.
— Mitä sinä naurat? kysyi Anna niin iloisena, että hän yhtyi nauruun ennenkuin tiesi sen syytäkään.
Mutta kun Allan oli kertonut syyn, ei hän enää nauranut.
— Miten sinä saatoit tehdä niin? kysyi hän pelästyneenä.
— Se kävi niin helposti, vastasi Allan. Kelkka seisoi siinä vapaana ja irrallaan. Ei ollut muuta kuin heittää mytty hangelle.