— Istu sinä, ja anna nyt meidän palvella sinua. Isovanhempasi ja sinä olette nyt meidän vieraitamme, käsitätkö?
Tyttö hymyili leveästi ja sydämellisesti, sillä hänestä tämä hiljaisen yksinäisyyden keskeytys oli niin hauskaa. Mutta hän ei osannut antaa palvella itseään, hän kun oli ylen tottunut palvelemaan. Mutta oli vaikeaa päästä mitään tekemään, sillä nuo nuoret tytöt olivat touhussa, tekivät tulta, purkivat eväitä, kattoivat pöytää. Allan oli mukana milloin siellä, milloin täällä, auttoi tai sotki, aina miten päähän pisti. Lucia puheli vanhusten kanssa, ja Erik istui ääneti ja kuunteli puoleksi hajamielisenä. Uno seisoi eteisen portailla sikarineen ja ihaili suurenmoista näköalaa, jota katsomaan kaikki toiset näkyivät olevan liian jokapäiväisiä ja nälkäisiä. Mutta kun kaikki oli valmista ja hänet kutsuttiin sisään, suvaitsi hän tulla ja teki aivan yhtä suurta kunniaa ruuille kuin nuo jokapäiväiset ja nälkäiset.
Vasta sitten kun lyhyt talvipäivä alkoi hämärtyä, lähdettiin kotimatkalle. Se kävi paljon nopeammin kuin menomatka, sillä nyt tie kulki melkein koko ajan alamäkeä.
Anna istui Erikin kelkassa. Tie, jota he kulkivat, oli kapea ja halkokuormia oli ajettu sitä myöten. Se oli syvällä korkeiden lumikinosten välissä. Kuuset seisoivat tiheässä molemmin puolin, mutta eteenpäin saattoi — alamäen sattuessa — pitkän aikaa nähdä kauas niiden latvojen yli. Iltarusko oli hehkuva ja lyhyt, ja sen sammuttua alkoivat tähdet tuikkia. Anna nautti luonnosta, matkasta ja Erikistä, mutta tunsi kuitenkin merkillistä tyytymättömyyttä. Hän kuunteli melkein tiedottomasti ääniä tai naurua edessä olevasta kelkasta, ja hänestä tuntui, että Allan riensi liian nopeaan Lucia-tädin kanssa. Hän olisi toivonut heidän pysyvän näkö- ja kuulomatkan päässä, niin että olisi voinut kulkea yhdessä, kun tuli mäki. Hän ei tiennyt kumpaa hän noista kahdesta eniten kaipasi, mutta matka kävi autioksi, kun hän ei enää kuullut heidän ääniään.
— Onpa niillä kiire, sanoi hän vihdoin Erikille.
— Allan on tuulispää, hänen pitää aina mennä kuin pyörre, vastasi Erik.
— Ehkä me kuljemme liian hitaasti, arveli Anna.
— Ei minun mielestäni. Eihän meillä ole mitään kiirettä kotiin.
Siinähän hän oli oikeassa, ja Anna koetti hillitä kärsimättömyyttään.
— Ihmettelen, odottavatko he meitä tienhaarassa, sanoi Anna tuokion kuluttua.