— Sinulla on sitten varmaan jotakin vikaa sydämessä?
— Ei toki.
— Etkö tunne siinä koskaan mitään?
— Joskus hiukan. Mutta se menee niin pian ohi. Ja nyt en tunne mitään, vakuutti hän innokkaasti. Istu uudelleen, rakas, kulta Lucia-täti! Mitä se tekee, jos hieman puhallan? Jaksan niin hyvin.
Mutta Lucia otti kelkan häneltä.
— Istu sinä, niin minä potkin. Voimme puhella yhtä hyvin sillä tavoin.
Ja Annan täytyi suostua. Se oli kuitenkin joka tapauksessa lähinnä parasta.
Ylhäällä metsäisellä selänteellä, jota sanottiin Kallioharjuksi, oli pieni yksinäinen mökki kauniilla paikalla erään joen latvoilla. Mökissä asui vanha pariskunta, mies ja vaimo, jotka olivat tehneet työtä koko elämänsä ajan, mutta nyt eivät enää jaksaneet juuri muuta kuin odottaa kuolemaa, ja senkin he tekivät sangen tiedottomasti. Päivän pikku huolet ja monet vaivat häivyttivät pois tuon suuren muutoksen. Heillä oli luonaan tyttärentytär, jonka maailmaan tulo kaksikymmentäviisi vuotta takaperin oli tuottanut heille suurta surua, siihen kun oli liittynyt häpeä. Mutta nyt se suru oli kääntynyt siunaukseksi, josta he eivät kyllin voineet kiittää, sillä tyttärentytär hoiti heitä ja oli hyvä heitä kohtaan, eivätkä he ymmärtäneet miten he olisivat nyt vanhuudessaan voineet tulla toimeen ilman häntä.
— Saammeko keittää kahvimme tässä takassa? kysyi Irene.
Tietysti he saivat. Kaikki tuvassa asetettiin vapaasti tuon iloisen seurueen käytettäväksi. Vanhukset olivat iloisia nähdessään niin monta ympärillään, ja Hilda, tyttärentytär, kiiruhti auliisti hakemaan puita ja vettä. Mutta Allan otti ensin puut häneltä ja kantoi ne sisään ja kiiruhti sitten hänen jälkeensä ulos tehdäkseen samoin vesiämpärille.