Siinä oli Lucia Erikin kelkassa ja Brita Unon, vaikka sillä kertaa Uno istui ja Brita potki.
Ilmeisellä ylpeydellä Allan näytti saalistaan.
— Otin hänet väkisin sinun rikkinäisten paitojesi äärestä, Erik, selitti hän.
Mutta Luciaan hän katsoi ja hänen hyväksymistään hän pyysi palkaksi. Hän saikin sen. Lucia nyökkäsi tervetuloa Annalle ja oli iloinen nähdessään noiden varhaiskypsän vakavien silmien säteilevän ja hymyilevän takaisin kiitollisen ihastuneina.
Paikka paikoin nousi tie ylöspäin, ja silloin noustiin kelkoista ylös ja käveltiin. Kun sitten istuttiin uudelleen, vaihtoi yksi ja toinen paikkaa. Siten Anna joutui veljensä potkuriin ja Lucia Allanin, seuraavan ylämaan jälkeen joutuakseen Unon kelkkaan.
Kaikki nuoret kilpailivat Luciasta, ei vain herrat vaan tytötkin. Niinpä esimerkiksi Irene, Gerda ja Brita ottivat tilaisuuden sattuessa veljiensä potkurin saadakseen "potkia" Lucia-tätiä. Annakin koetti, mutta hengästyi heti niin, ettei Lucia antanut hänen jatkaa.
— Pysähdy, pieni! sanoi hän ystävällisesti, mutta niin päättävästi, että Annan täytyi totella vasten tahtoaan.
— Sinä et ole kyllin vahva, sen huomaa, sanoi hän ja katsoi tarkaten tuota nuorta tyttöä, joka läähätti, ja hymyili ja halusi niin mielellään saada työntää edelleen.
— Olen kyllä, vakuutti Anna. Se ei tee mitään, että hengästyn, niin teen toisinaan käytyäni vain mäen ylös.
Hän sanoi tämän todistaakseen, miten tavallista se oli ja senvuoksi tietysti aivan merkityksetöntä, mutta Luciaan se selitys teki aivan päinvastaisen vaikutuksen kuin Anna oli tarkoittanut.