Anna punastui ja oli kiitollinen, ettei Allan voinut nähdä hänen kasvojaan. Mutta hän unohti, että Allan saattoi nähdä hänen korvansa ja että hän voi selittää hänen äänettömyytensä.
— Aha, nyt osasin naulan päähän! Mutta kyllä sinä pääset taivaaseen silti, vaikka lankesit tähän syntiin lohdutti hän. Etkö usko sitä?
— Elä tee pilaa minusta! mutisi Anna.
— Rakkahin pikku Valkolilja, en minä tee sinusta pilaa! Et saa uskoa sitä! Ethän usko, mitä?
Hän hiljensi vauhtia ja kumartui eteenpäin nähdäkseen vilahduksen Annan kasvoista.
Tämä hymyili hänelle, mutta tuo petollinen alahuuli vapisi hiukan.
— Et suinkaan sinä ole vihainen minulle? kysyi Allan.
— Vihainen sinulle! sanoi Anna, ikäänkuin sellainen olisi ollut mahdotonta.
Allan äänsi jotakin tyytyväisyyden ilmaisuksi ja lisäsi vauhtia jälleen. Hän alkoi sitten puhua Erikistä hauskaan, toverilliseen tapaan, joka palautti Annaan entisen tasapainon ja turvallisuuden tunteen ja ilon.
Huolimatta keskustelusta Allan potki voimakkaasti ja tarmokkaasti ja tähysti innokkaasti eteenpäin, ikäänkuin hänellä olisi ollut kiire saavuttaa toiset. Ja kun he tulivat näkyviin, hoilasi hän äänekkäästi, niin että lähimmät potkurit pysähtyivät jääden odottamaan heitä.