Joululoman lopulla oli Annan syntymäpäivä. Hän täytti seitsemäntoista vuotta.
Hän heräsi aikaiseen sinä aamuna, hyvän aikaa ennenkuin hänen tarvitsi nousta ylös. Hän hiipi kuitenkin vuoteesta ja sytytti tulen uuniin, johon puut oli pantu jo edellisenä iltana ja joka siis oli valmis sytytettäväksi. Sitten hän kömpi takaisin vuoteeseen ja makasi katsellen, kuinka puut paloivat.
Ulkona oli vielä tuskin hämärän aavistustakaan, ja ikkuna oli kuin musta aukko. Mutta Anna katsoi valkeaan, joka alkoi liekehtiä aamun pimeässä.
Syntymäpäivänä hänellä oli aina tapana tehdä jokin päätös tulevaa elinvuottansa varten. Maatessaan siinä nyt käsi posken alla ja epämääräinen onnen tunne mielessä, hän päätti koettaa olla aina iloinen.
Se päätös ei ollut ensinkään hänen tapaistaan, mutta se johtuikin toisen vaikutuksesta. Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut, että saattaisi olla velvollisuus ympäristöänsä kohtaan olla iloinen. Mutta Allan oli eräänä päivänä nyt joulun aikaan sanonut, että iloisella ihmisellä on sama vaikutus toisiin ihmisiin kuin auringolla. Hän oli itsekin niin iloinen, auringonpaisteteoriansa elävä todiste. Anna hymyili itsekseen. Niin, hän tahtoi olla iloinen kuten Allan, hän tahtoi tulla auringonpaisteeksi.
Olihan paljon iloa, joka ei ollut väärää, ja kaikkea sellaista hän tahtoi tuntea. Mutta sen ilon peruskivi, jolle hän tahtoi rakentaa uuden elämänsä vuoden päivät, olisi ilo Jumalassa. "Ilo Herrassa on teidän vahvuutenne." Se sana tuli hänen mieleensä, ja hän otti sen vastaan Jumalan erityisenä lahjana tänä aamuna. Hän pyysi Jumalan kirjoittamaan sen elävin kirjaimin hänen sydämeensä.
Uunista tuleva laukauksen tapainen räiskähdys herätti Britan.
— Mitä nyt, onko jo niin myöhä, napisi tämä ja ojensi itseään.
— Ei oikein vielä, vastasi Anna, mutta sytytin valkean kuitenkin. On niin suloista, kun on aikaa lojua ja katsoa valkeaan.
— On vielä suloisempaa nukkua, mutisi Brita unisesti ja koetti nukkua jälleen.