— Liika syöminen ottaa henkeen.
— Eikö ole hirveää kun ei voi hengittää? kysyi Sif yhtä äkillisellä kuin syvällä säälillä, ja hänen aurinkoiseen katseeseensa tuli varjoa.
— Meneehän se, en ole vielä tukehtunut, vastasi Randal tyyneen kärsivälliseen tapaansa, joka ei koskaan tahtonut tietää säälistä.
Sifin silmät kostuivat, mutta hän ei sanonut mitään.
Kun Randal oli lopettanut aamiaisensa, nousi Sif ylös ottaakseen tarjottimen.
— Ei, älkää nousko! sanoi Sif. Avaan niin hyvin oven kyynärpäälläni.
Mutta Randal ei välittänyt hänen estelyistään, vaan avasi oven hänelle ja kumarsi syvään kiitokseksi. Sifin mennessä hänen ohitseen.
Sitten hän sulki oven ja katsoi ympärilleen huoneessa, ikäänkuin sen ilmassa leijailisi jotain uutta ja valoisaa ja kaunista, jotain, jota Sif oli tuonut mukanaan sisään ja jättänyt sinne.
— Sif, mutisi Randal ikäänkuin olisi kuunnellut jotain uutta säveltä.
Sif Bentick!
Ja hänen silmissään oli sellainen ilme kuin hän olisi nähnyt ilmestyksen.