Kun päivällisen jälkeen tultiin vierashuoneeseen, pyysi Randal saada sammuttaa lampun ja pitää hämärää. Sif ihmetteli saattoiko hän aavistaa, kuinka valo kiusasi häntä, ja siitä syystäkö hän asetti niin.
Asunto oli toisessa kerroksessa, joten katulyhdyn valo heijasti huoneeseen ja saattoi kruunussa olevat kristallit kimaltelemaan ja teki huoneen hämärän valoisaksi.
Randal istui pianon ääreen ja rupesi soittamaan. Sif painautui syvään nojatuoliin ja lojui siinä niin, että hänen kasvonsa olivat piilossa eikä kukaan nähnyt kyyneliä, joita yksi toisensa jälkeen vieri suljettujen silmäluomien alta. Hän ei ollut itkenyt ennen surunsa aikana, hän oli ollut liian ylpeä siihen ja suru liian katkera. Mutta jotain kovaa ja suljettua hänessä suli lempeästi Randal-sedän säveliin.
Miten hän soittikaan tänä iltana! Hän kohotti hänet suuttumukseen ja itsekkäisyyden hedelmättömästä surusta suureen ja vapauttavaan suruun.
Randal soitti hänelle eikä antanut häiritä itseään. Poikien täytyi mennä läksyjensä ääreen, Allanin potilaidensa luo, sitten tuli Lucialle kutsu telefoniin ja hänen täytyi mennä, niin vastahakoista kuin se olikin, sillä hän tuskin tiesi mitään tunnelmallisempaa kuin istua täten hämärissä ja kuunnella Randalin soittoa.
Tämä soitti edelleen Sifille yksin.
Telefonipuhelu antoi Lucialle tehtävän, joka hänen täytyi heti toimittaa, siksi hän ei tullut aivan pian takaisin.
Kun Randal huomasi sen, lopetti hän soittamisen ja meni Sifin luo.
Tämä kuuli Randalin istuvan viereensä, mutta hän ei katsonut ylös.
— Setä luulee minusta aivan liian paljon hyvää. En matkusta isoisän tähden, tunnusti hän, vielä kokonaan Randalin sävelten vaikutuksen alaisena.